Projektointiin liittyen minulta kysellään varsinkin kahta asiaa: miten valitsen projektit ja miten ihmeessä jaksan kräkätä samoja bouldereita niin kauan. Kyse on oikeastaan saman kolikon kahdesta eri puolesta, mutta tässä kirjoituksessa paneudun syvemmin ensimmäiseen kysymykseen. Motivaatio- ja jaksamisasioista enemmän mietteitä sitten joskus myöhemmin.

Hyvän projektin löytäminen on monen asian summa. Reittejä arvioidessa puntaroin aina vähintään kolmea kriteeriä:

1. halu onnistua
2. onnistumisen realistisuus
3. kuinka usein pääsen projektille

Teen valinnat eri painotuksilla riippuen siitä puhutaanko maksimiprojekteista, hieman helpommista sivuprojekteista vai kiipeilyreissujen projekteista.

Maksimiprojektien valitseminen

Minulla on yleensä aina meneillään 1–2 vaikeaa projektia, ns. maksimiprojektia tai pääprojektia, joiden eteen olen valmis paiskimaan kunnolla töitä. Tämä lienee aika puhtaasti luonnekysymys. Kaikkia kiipeilijöitä ei pitkäjänteinen projektointi kiinnosta lainkaan, minä taas haluan keskittyä nimenomaan siihen, että saan ratkoa vaikeita muuveja ja koetella rajojani. Jos tilanne on se, että edellinen projekti on kiivetty ja uutta ei vielä ole, tunnen oloni tyhjäksi niin kauan, kunnes uusi projekti löytyy.

Pääprojektien lisäksi minulla on yleensä myös useita kokeiluvaiheessa olevia vaikeita testiprojekteja, joista en vielä oikein tiedä mitä niiden kanssa aion tehdä tai joista en ole varma ovatko ne minulle ylipäätään mahdollisia. Jotkut näistä ehkä muuttuvat jossain vaiheessa pääprojekteiksi, jotkut taas painuvat unholaan.

Maksimiprojektien olisi suotavaa olla siedettävän välimatkan päässä kotoa, jotta niille pääsee riittävän usein. Oulun lähiympäristössä on aika vähän hyviä boulderointipaikkoja, joten uudet projektini ovat tähän mennessä valikoituneet joko Luohualta tai Rovaniemeltä sitä mukaa kun edellinen projekti on kiivetty pois alta. Nyt tilanne alkaa kuitenkin olla se, että on vähitellen mietittävä muillekin alueille siirtymistä ja ryhdyttävä skouttaamaan Suomea laajemmin.

Kiinnostavia projektiaihioita etsin mm.

• kyselemällä muilta vinkkejä
• katselemalla kiipeilyvideoita
• seuraamalla kiipeilijöitä Instagramissa
• tutkimalla omanmittaisten kiipeilijöiden tikkilistoja
• katselemalla muiden kiipeilyä paikan päällä
• tutkimalla topoja
• kokeilemalla ja fiilistelemällä muuveja – lopullinen valinta tehdään lopulta aina fiiliksen pohjalta!

Maksimisuorituksen saan puristettua parhaiten irti sellaisista reiteistä, jotka sopivat omalle kiipeilytyylilleni ja joissa on hienot, haastavat muuvit. Pitkällistä projektointia ajatellen ympäristönkin olisi syytä olla itselle mieluisa. Saastainen roskaläjä tai hyttysiä täynnä oleva pusikko ei välttämättä ole sellainen paikka, jossa haluaisi viettää paljon aikaa. Vastenmielinen ympäristö ei myöskään liiemmin kannusta venymään huippusuorituksiin.

Mitä vaikeampaa kiipeäminen on, sitä kovemmin reitti pitää haluta kiivetä. Kaikkein tärkeintä maksimiprojekteissa onkin mielestäni fiilis ja motivaatio – se, että sisälläsi syttyy palava halu onnistua. Joskus rakkaus johonkin reittiin syttyy suoraan ensi silmäyksellä, yhtäkkiä vain tulee sellainen fiilis, että jumankekka, tämän minä vielä joskus kiipeän! Tällaisia reittejä ovat olleet mm. ensimmäinen seiskani Humpuukitalous, Lofoottien klassikko King Fisher ja Rovaniemen helmi Pimp my ride. Joskus taas reitti ei välttämättä heti aluksi niin hirveästi nappaa ja innostus syttyy vasta kokeilemisen kautta. Näin minulla kävi Pyyttonin ja Pimp my ride extensionin kanssa.

Kun innostava reitti on löytynyt, seuraava askel on arvioida kuinka realistista onnistuminen voisi olla ja mitä se käytännössä vaatii. Arviointi saattaa viedä useita sessiota, joskus pidemmänkin aikaa. Joissain tapauksissa reitti ei ole heti realistinen, mutta ehkä seuraavana tai sitä seuraavana vuonna. Yhtäkään muuvia ei kuitenkaan välttämättä tarvitse heti pystyä tekemään. Tärkeämpää alkuvaiheessa on se, että haluaa yrittää muuveja. Sitten kun ensimmäisen kerran tulee aavistus tai tuntuma siitä, että muuvit voisivat ehkä oikeasti mennä, ollaan asian ytimessä. Yleensä tässä kohdassa testiprojektistani tulee pääprojekti ja alan panostaa siihen täysillä. Reitin pääseminen voi edellyttää kovaa treenaamista ja jonkun tietyn osa-alueen vahvistamista (esim. voima, huukkaaminen, core, lukotus, dynaamisuus).

Hyvä mittari projektin realistisuudelle on se, jos joku tuttu omanmittainen kiipeilijä on päässyt reitin. Silloin on tavallaan jo poissuljettua, että reitti olisi itselle mahdoton. Toisaalta mielestäni on kuitenkin huomattavasti palkitsevampaa kehitellä betat itse, vaikka siinä tapauksessa projektointi yleensä kestääkin paljon kauemmin.

Mainittakoon vielä, että yhden muuvin ihmeet ovat projektoinnissa ihan oma lukunsa. Edessä voi pahimmassa tapauksessa olla todella raskas taival, jos kehitystä ei jostain syystä tulekaan toivotulla tavalla tai vaikeustason arviointi menee vähän pieleen. Kun jurnutat kuukaudesta tai vuodesta toiseen yhdessä ja samassa muuvissa, siitä alkaa helposti olla kiipeilyn ilo kaukana. Monipuolisemmat, useamman muuvin projektit ovat siinä mielessä palkitsevampia, että pieniä onnistumisia saa niistä useammin. Yhden kruksin projektejakin toki voi ja kannattaa kiivetä, jos niiden yrittäminen tuntuu itselle mieluisalta, mutta en välttämättä suosittelisi niitä ainoaksi projektiksi.

---

Maksimiprojektien valintakriteerit

---

Sivuprojektien valitseminen

Sivuprojekteilla tarkoitan keskivaikeita projekteja tai sellaisia vaikeampia projekteja, joihin en syystä tai toisesta halua tai jaksa panostaa niin paljon kuin pääprojekteihini. Pyrin siihen, että minulla on kaikilla sektoreilla aina vähintään yksi sivuprojekti, mieluummin useampia. Tällä hetkellä sivuprojektini ovat reitin tyypistä riippuen jotakuinkin 6C–7B -tasoisia. Sivuprojektit ovat yleensä sellaisia, että tiedän pystyväni ne kiipeämään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kiipeäminen välttämättä olisi helppoa tai onnistuminen tulisi nopeasti.

Sivuprojekteista toivon saavani joko onnistumisia ja hyvää mieltä tai kehitystä omaan kiipeilyyn. En enää nykyään ole niin kovin kranttu valinnan kanssa. Voin aivan hyvin projektoida sellaistakin reittejä, jotka eivät ole ihan omaa tyyliä tai niin innostavia – tärkeintä on se, että opin niistä jotain uutta. En välttämättä ole se kaikkein monipuolisin kiipeilijä, joten on hyvä aina välillä käydä omalla epämukavuusalueellakin.

Joskus saatan valita sivuprojekteja myös sillä perusteella, että ne jollain lailla tukevat pääprojektissani onnistumista. Esimerkiksi kun tarvitsin lisää kestävyyttä, valitsin sivuprojektiksi pidemmän reitin, joka ei kuitenkaan ollut ihan samantyylinen kuin pääprojektini.

---

Sivuprojektien valintakriteerit

---

Kiipeilyreissujen projektien valitseminen

Vaikka olenkin hc-projektoija, edes minä en haluaisi käyttää koko lomareissuani siihen, että otan 6–0 turpaan yhdeltä todella tiukalta boulderilta. Reissuilla toimivin resepti tuntuu olevan se, että valitsen ennakkoon pari kolme kiinnostavaa vaikeampaa reittiä, jota käyn kokeilemassa ja joista realistisimman tuntuisen otan projektikseni. Lisäksi kiipeän joitakin hieman helpompia reittejä.

Kiipeilyreissulla projektin pitää olla sellainen, että uskon voivani sendata sen reissun aikana. Projekteja etsiessä taustatyö on tärkeää, jotta hutilaukauksilta vältytään. Käytän suunnitteluun ihan reippaasti aikaa, sillä lyhyen kiipeilijän ei ole helppo löytää sopivantasoista kiivettävää pelkällä tuurilla. Paikan päällä on muutenkin paljon mukavampaa käyttää aika kiipeilyyn eikä reittien etsimiseen ja ympäriinsä haahuiluun.

Viime Lofoottien reissulla kokeilulistalleni oli valikoitunut kolme tiukempaa reittiä: Slartibartfast (7B+), Skøgel (7C) ja Old Man and the Sea (7B+). Slarti olisi muuten ollut valintani pääprojektiksi, mutta ekan ja tokan muuvin kombo osoittautui minun ulottuvuudellani todella tiukaksi. En pitänyt onnistumista kovinkaan todennäköisenä, joten päätin, että siirrän projektia vuodella ja yritän treenata reittiä varten talvella. Skøgel ei jotenkin miellyttänyt ja olisi varmaan muutenkin ollut liian vaikea suhteessa reissun pituuteen. Old Man and the Sea taas tuntui heti ekalla sessiolla tiukalta, mutta ihan realistiselta. Siksi valintani osui siihen. En ihan onnistunut reittiä kiipeämään, mutta se oli niin lähellä, että projektoinnista jäi hyvä mieli.

Varsinaisten projektien lisäksi reissuilla on syytä olla hyvän mielen reittejä, jotta ei tarvitse palata ihan tyhjin käsin kotiin. Näitä kannattaa kiivetä jokunen alle heti reissun alussa ennen kuin ottaa köniin vaikeilta bouldereilta. Hyvä vaikeustaso on sellainen, että joutuu tekemään kunnolla töitä, mutta reitti kuitenkin menee yhdessä tai kahdessa sessiossa. Minulle tämä tarkoittaa tällä hetkellä käytännössä n. 6C–7A+ -tasoisia bouldereita.

Ihan helppoja reittejä en kiipeä reissussa juuri ollenkaan, paitsi tietysti lämppäreiksi. Toiset tykkäävät kiivetä reissuilla paljon määrää, minä taas säästän mieluummin nahkani sellaisille reiteille, jotka tosissani haluan kiivetä. Parin kolmen viikon reissulla nahat joutuvat jo todella koville ja ne kasvavat hitaasti takaisin. Harmittaisi paljon, jos en saisi projektiani kiivettyä siksi, koska kulutin sormet puhki kiipeämällä 57 perusreittiä. 😀 Muista kiipeilijöistä en tiedä, mutta minä en ainakaan pysty kunnolla runttaamaan maksimia jos sormet ovat täynnä teippiä. Parempi siis panostaa siihen, ettei teipata tarvitsisi ollenkaan.

---

Kiipeilyreissujen projektien valintakriteerit

---

Kiipeilyreissujen hyvän mielen reittien valintakriteerit

***

Siinäpä tiivistettynä omat kriteerini ja painotukseni projektien valitsemiselle eri tilanteissa. Seuraavassa kirjoituksessani käsittelen Moonboard-harjoittelua ja miten se on hyödyttänyt ulkokiipeilyäni. Jos sinulla on kysymyksiä tai haluaisit minun kirjoittavan jostain tietystä teemasta, kommentoi alle tai laita minulle viestiä Instagramin kautta. 🙂