Kiipeilijän pituus – tai oikeastaan vielä useammin lyhyys – herättää valtavasti tunteita. Sosiaalisen median aikakaudella lyhyydestä on tullut kiipeilypiireissä lähes jokapäiväinen teema: on lyhyiden kiipeilijöiden betaa, lyhyiden kiipeilijöiden yhteisöjä ja lyhyiden kiipeilijöiden kursseja. Kokonaisia tilejä, jotka on omistettu lyhyydelle. Sarjakuvia, meemejä ja vitsejä lyhyiden kiipeilijöiden rankasta elämästä. Lyhyiden ja pitkien kiipeilijöiden betan vertailua. Avautumista siitä kuinka vaikeaa itsellä on ja kuinka helppoa muilla on. Aina välillä jossain todetaan, että faktatiedon perusteella lyhyillä kiipeilijöillä on tosiasiassa helpompaa ja he pärjäävät pitkiä paremmin. Ja riittää toki myös sen koulukunnan edustajia, joiden mielestä pituudella ei ole mitään väliä – jos et pärjää, olet vain liian heikko.

Usein näissä keskusteluissa vedellään mielestäni mutkia aika railakkaasti suoriksi. Lyhyys ei tee kiipeilijästä huonoa tai hyvää. Eikä voiman treenaaminen läheskään aina auta siihen, ettei lyhyt kiipeilijä ylety otteelle. Kokonaisuus on paljon monimutkaisempi.

Ei ole myöskään yksiselittäistä kuka on ”lyhyt”. Puolisoni Jani on mielestään lyhyt, mutta hän on kuitenkin minua 10,5 cm pidempi. Käsivälissä meillä on eroa 18 cm. Minulle hän on jättiläinen. Minäkin olen mielestäni lyhyt, mutta minua lyhyempiä kiipeilijöitä on vaikka kuinka paljon – heidän mielestään olen pitkä tai vähintään normaalimittainen. Naiset ovat keskimäärin lyhyempiä kuin miehet, joten suuri osa heistä pitää itseään lyhyinä kiipeilijöinä, vaikka olisivatkin naisiksi pitkiä. Lyhyys on hyvin pitkälti subjektiivinen kokemus. Toki voitaisiin määritellä joku virallinen lyhyyden raja, joka perustuisi tilastollisiin faktoihin, mutta tuskin se hyödyttäisi kenenkään elämää millään tavalla. Todellisuudessa niin lyhyet, keskimittaiset kuin pitkätkin voivat kehittyä taitaviksi kiipeilijöiksi.

Kysymys kuuluukin: kannattaako pituudesta oikeasti jauhaa niin paljon? Mielestäni pituus on mittarina liian yksiulotteinen eikä se lopulta kerro kovinkaan paljoa kiipeilijän ominaisuuksista, suorituskyvystä tai potentiaalista. Puhun itse nykyään mieluummin ulottuvuudesta. Ulottuvuus on monen asian summa, ja ulottuvuuden moniin osa-alueisiin kiipeilijä itse vaikuttaa. Pituuteen taas ei voi. Siksi ulottuvuudesta puhuminen on huomattavasti motivoivampaa ja hyödyllisempää kuin pituuden ruotiminen.

Seuraavaan olen listannut viisi osa-aluetta, jotka mielestäni kuuluvat olennaisesti ulottuvuuteen.

1. Kehon koko ja mittasuhteet

Pituus antaa yleiskuvan kiipeilijän koosta ja jonkinlaiset raamit ulottuvuudelle, mutta se on kuitenkin lopulta vain yksinkertainen mitta jalkapohjasta päälakeen. Päälaella ei peruskiipeilyssä kovinkaan usein tartuta otteisiin (joo, toki joskus harrastetaan pääjammeja, mutta esimerkiksi ulkoboulderoinnissa sellaiselle ei ole juuri koskaan käyttöä).

Kiipeilyssä on klassisesti tarkasteltu pituuden rinnalla myös apinaindeksiä (käsien pituutta suhteessa kiipeilijän pituuteen), mutta sekin on mielestäni turhan yksiulotteista.

Paljon mielenkiintoisempaa ja merkityksellisempää on mielestäni se, että meissä on hurja määrä erilaisia mittasuhteiden kombinaatioita, jotka voivat olla eri tilanteissa vahvuuksia tai heikkouksia.

Olemme kaikki yksilöitä. Joku on lyhyt, mutta hänellä on suhteessa pitkät raajat. Joku toinen on pitkä, mutta hänellä on suhteessa lyhyet raajat. On kiipeilijöitä, joilla on pitkät kädet, pitkä selkä ja lyhyet jalat. Joku on kaikessa täysin keskimittainen. Jalkateräkin voi olla lyhyt tai pitkä, samoin sormet. Itse olen lyhyehkö, minulla on hieman keskimääräistä lyhyemmät kädet ja aika lyhyet jalat.

Vaikka kaksi kiipeilijää olisi täsmälleen samanpituisia, heidän mittasuhteensa voivat olla aivan erilaiset. Joskus kaverisi voi olla sinua pidempi, mutta hän voi silti olla vähemmän ulottuva kuin sinä. Mittasuhteidemme kombinaatiot vaikuttavat siihen kuinka monta senttimetriä pystymme kurottamaan eri tilanteessa jollakin raajallamme johonkin tiettyyn suuntaan.

Voit testata ja vertailla kaverisi kanssa pystysuunnan maksimikurotusta näin:
Menkää seisomaan vastakkain tai vierekkäin kiipeilykengät jalassa. Nouskaa varpaiden kärjille asti ja nostakaa kätenne ylös. Kumpi ylettyy korkeammalle?

Yleensä mielletään, että positiivinen apinaindeksi (ts. kun käsiväli on pidempi kuin oma pituus) on kiipeilijälle eduksi. Tämä on monissa tilanteissa totta, mutta ei kuitenkaan aina. Miksi? Koska erilaiset reitit suosivat erilaisia mittasuhteita. Esimerkiksi kompressioreitit ovat usein optimaalisia juuri tietynmittaiselle käsivälille. Jos käsiväli on liian pitkä, et välttämättä pysty puristamaan yhtä kovaa. Jos käsiväli on liian lyhyt, et välttämättä edes ylety otteille tai kiipeily on todella hankalaa, koska joudut olemaan äärivenytyksessä.

Lyhytjalkaisella on usein helpompaa silloin, kun joutuu nostelemaan jalkoja ahtaassa tilassa. Pitkäjalkaisella taas silloin, kun joutuu kurottelemaan kaukana oleville jalkaotteille. Joskus joku voi pystyä tekemään muuvin keveän staattisesti vain kättä siirtämällä, kun samassa kohdassa jonkun toisen on pakko hypätä ja ottaa vastaan swingi huonoista otteista puristaen. Kookkaamman ja pitkäraajaisemman kiipeilijän saattaa joskus olla hankalampaa napata kiinni lähellä olevasta otteesta. Pienikokoinen ja lyhytraajainen kiipeilijä taas saattaa joutua pidemmissä muuveissa niin tiukkaan venytysasentoon, että liikkuminen on liki mahdotonta.

Emme siis ole mittasuhteidemme takia kaikilla reiteillä tasavertaisessa asemassa. Toisilla olemme vahvempia ja toisilla heikompia. Tämän takia myös ajatus yksiselitteisestä, kaikille pätevästä reittien greidauksesta on täysin absurdi.

2. Liikkuvuus

Kun ylläolevaan palettiin lisätään mukaan liikkuvuuden vaikutus, ulottuvuuteen alkaa tulla yhä enemmän eroja kiipeilijöiden välille. Hyvä liikkuvuus on kiipeilijälle aina eduksi. Uskallan väittää, että jos lyhyt kiipeilijä on kovalla tasolla ja pystyy kiipeämään monipuolisesti erityylisiä reittejä, hänellä on aina myös hyvä liikkuvuus. Pitkilläkin kiipeilijöillä tulee taatusti monella reitillä hankaluuksia, jos liikkuvuus on huono. Ylipäätään liikkuvuuden merkityksestä puhutaan kiipeilyssä ihan liian vähän, kun fokus tuppaa olemaan enemmän voimaominaisuuksissa.

Anna Sjöman kirjoitti ansiokkaasti liikkuvuudesta Kiipeilyfysioterapia-blogissaan (suosittelen lämpimästi lukemaan), joten en tässä ala omilla vajavaisilla taidoillani avaamaan aihetta kovin syvällisesti. Mutta pintaraapaisuna: istumalähdöissä sekä muuveissa, joissa on liikuttava lähellä seinää, korostuu varsinkin lonkkien liikkuvuus. Tiukassa paikassa voi olla hyvän liikkuvuuden ansiosta mahdollista kaivaa juuri ne pari tärkeää lisäsenttiä – ja toisaalta taas jos liikkuvuus on huono ja joudut etäälle seinästä, saatat joutua puristamaan tosi paljon kovempaa ja myös tasapaino on silloin vaikeampi pitää. Hartiaseudun hyvä liikkuvuus tuo lisämittaa esimerkiksi mantteleissa ja lukotuksissa.

Liikkuvuuskaan ei silti ole aina yksiulotteista. Esimerkiksi lonkan liikkuvuudessa voi samalla ihmisellä olla yhtä aikaa sekä heikkous että vahvuus. Minulla jalkaterät ovat lonkan rakenteen takia suuntautuneet suoraan eteenpäin tai jopa aavistuksen sisäänpäin, jolloin ulkokiertoon avaaminen (sammakkoasento) on yhtä helvettiä, mutta sisäkierto ja backstepit tuntuvat keveiltä. Janilla taas on päinvastoin – ulkokierto on helppo, mutta backstepit tuntuvat ikäviltä. Minun on helppo nostaa polvi kainaloon, mutta jalan nostaminen sivusuuntaan on hankalaa.

Lonkan kankeus ulkokierrossa on mielestäni suurin heikkouteni kiipeilijänä. Se tulee vastaan todella monilla reiteillä ja selkeästi rajoittaa sitä mitä pystyn kiipeämään. Pystyn kehittämään liikkuvuutta, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Kovin syvälle sammakkoasentoon pääsen tuskin koskaan, koska lonkkani rakenne haraa vastaan. Varsinkin oikea lonkka on lapsesta asti ollut todella jäykkä. Jos se ei suostunut taipumaan lapsuuden taitoluisteluvuosienkaan aikana, ei se kyllä varmasti tule keski-iässäkään sitä tekemään.

Kaikista vaikeimpia minulle ovat muuvit, joissa rullataan jalan päälle pienelle jalkaotteelle niin, että lonkka avautuu ja joissa tehdään pitkä korotus ylös etuviistoon. Usein reitit, jotka vaativat tällaisia muuveja, jäävät minulta kiipeämättä.

Olen sitä mieltä, että liiikkuvuuden parantamisella saisin taatusti merkittävämpää kehitystä aikaan kuin voimatasojen kehittämisellä. Yritänkin nyt harjoittelussa keskittyä siihen, että A) jaksaisin nostaa jalan mahdollisimman ylös tai kauas otteelle ja B) pystyisin tekemään kaikissa ääriasennoissa mahdollisimman vahvasti muuveja ja C) lonkkieni liikkuvuus paranisi tasaisesti.

3. Dynaamisuus

Olen luonnostani staattinen kiipeilijä. Tuntuu turvallisemmalta ja hallitummalta jäkittää kuin tehdä muuvit nopeasti ja voimalla. Staattinen kiipeily olisi minulle oikeastaan viisastakin, sillä sormet ovat nivelrikon takia sellaisessa kunnossa, että niitä mielellään suojelee kovilta ja äkkinäisiltä voimilta. Mutta fakta on, että jos en olisi tietoisesti alkanut pyrkiä hieman dynaamisempaan kiipeilytyyliin, en olisi ehkä koskaan saanut nostettua kiipeilytasoani yhtä paljon.

Asia on hyvin yksinkertainen: jos olet lyhyt ja lyhytraajainen, otteet ovat kauempana. Ulkokiipeilyssä voit etsiä väliotteita ja joskus niitä löytyykin, mutta usein helpoin ja tehokkain ratkaisu on joko vetää kunnolla voimalla tai hypätä. Dynaamisuutta ei opi kuin harjoittelemalla – ja mitä pikemmin aloittaa, sen parempi. Harjoittelu ei tunnu aluksi mukavalta. Kun ajan kanssa tulee riittävästi toistoja, siihen kuitenkin tottuu.

4. Voima ja voimaketjun hallinta

Ulottuvuuttani on monissa tilanteissa rajoittanut voimaketjun löysyys. Olen moneen kertaan vuosien varrella kitissyt lyhyydestäni, vaikka kyse on oikeasti ollut vain siitä, etten ole tehnyt muuveja riittävän jäntevästi. Mitä vähemmän on fyysistä mittaa, sitä tärkeämpää on tehdä muuvit vahvasti koko kropalla niin, ettei röhnötä ja päästä hanuria retkahtamaan alas tai jalkaa lipsahtamaan otteelta irti. Muuvissa tapahtuu paljon muutakin kuin vain käden vieminen otteelle. Teknisemmät pitkät muuvit korkkaavat heti, jos kroppa ei pingotu tarpeeksi jämäkästi otteiden väliin. Joka kohta koko voimaketjussa tekee töitä: sormet, kädet, yläkroppa, keskikroppa, lantio, jalat ja jalkaterät.

Voimatasolla on tietenkin myös väliä, ja tämä koskee niin sormivoimaa kuin koko kropan yleisvoimaakin. Jos joudut tekemään muuveja ääriasennoissa, sinun on usein pakko puristaa kovempaa, että muuvi pysyy. Joskus otteelle yltää laittamaan vain sormenpäät ja siitä on jaksettava vetää. Sormien lisäksi myös esimerkiksi olkapäät joutuvat usein koville. Joskus on käytettävä huonompia väliotteita, jos varsinaiselle otteelle ei suoraan yllä.

5. Rohkeus ja asenne

Äärirajoilla olevien muuvien yrittäminen on usein todella epämukavaa. Siinä on aina myös riski, että saa kätensä verille tai tulee mustelmia. Kiipeilijän rohkeus sekä asenne, jolla muuviin lähdetään, ovat siksi aivan olennainen osa ulottuvuutta. Jos et koskaan uskalla yrittää vetää täysillä, et myöskään koskaan ylety otteelle. Niin yksinkertaista.

On paljon reittejä, jotka ovat osalle meistä oikeasti fyysisesti mahdottomia. Mutta aika usein oma asenne on se, mikä viime kädessä ratkaisee pystytkö kiipeämään jonkun reitin vai et.