Kun intohimona on vaikeiden projektien kiipeäminen, on lähes varmaa, ettei kaikki aina mene niin suoraviivaisesti ja nousujohteisesti kuin haluaisi. Joskus kehitys on huimaa, sitten se voi pysähtyä kuin seinään. Muuvit unohtuvat, kuntopiikki menee ohi, kelit eivät osu kohdalleen, sendiyritykset epäonnistuvat – tulee kaikenlaista pientä ja isoa harmia, jota voi olla vaikea hyväksyä tai ymmärtää. Usein projekteille joutuu vielä reissaamaankin, jolloin sessioihin saattaa kohdistua epärealistisen suuria odotuksia. Turpaan tulee ja potuttaa, mutta mitä sille voi tehdä? Olen koonnut tähän kirjoitukseen muutamia tärkeimpiä työkalujani pettymysten käsittelyyn. Toivottavasti tämä vähän herättelee miettimään mihin kaikkeen voi oikeasti omalla ajattelullaan vaikuttaa ja kuinka pettymysten kohtaamisessakin on mahdollista ajan kanssa kasvaa ja kehittyä.

1. Positiivisten asioiden listaaminen

Ehkä kaikkein tärkein asia, joka saa minut jatkamaan uusin voimin pettymysten jälkeen, on pienten positiivisten asioiden listaaminen jokaisesta sessiosta. Tätä ei kannata ajatella yhtään liian monimutkaisesti. Vaikka kiipeily olisi mennyt kuinka surkeasti, olen aina pystynyt keksimään sessiosta vähintään yhden positiivisen asian, yleensä useampiakin. Positiivista voi olla yhden muuvin joku tietty osa, joka tuntui hyvältä. Tai ehkä kiipeilyrytmi oli vähän parempi kuin aiemmin. Keli oli miellyttävä. Seura oli hyvää. Mikä tahansa käy. Pääasia on, että tarkastelee sessiota ja omaa kiipeilyään useammasta eri näkökulmasta. Hyvin usein nimittäin on niin, että hyviä asioita on läsnä, mutta ne saattavat olla mikrotason onnistumisia tai jotain sellaista, mihin ei vain tule kiinnitettyä niin paljon huomiota kuin yksittäisen muuvin onnistumiseen tai sendiin.

On hyvä miettiä esimerkiksi mitä kaikkea tällä kertaa opin. Ei ole vielä tullut vastaan sellaista sessiota ulko- tai sisäkiipeilystä, jossa en olisi oppinut jotain uutta. Jos sinusta tuntuu siltä, ettet tänään oppinut yhtään mitään, silloin kannattaa ehkä harkita helpompaa (tai vaikeampaa) projektia tai pohtia jäävätkö pienet opit sinulta kenties kokonaan huomaamatta. Oppimista on sekin, kun tajuaa mitä ei ainakaan kannata enää tehdä!

Esimerkkejä positiivisista asioista

• Sain kankun ylös istumalähdössä
• Uskalsin vetää muuvin dynaamisesti
• Muistin betan oikein
• Löysin uuden otteen, jota pystyn käyttämään
• Helpot muuvit menivät sulavasti
• Vetoasento tuntui vähän tasapainoisemmalta
• Veto lähti vähän räjähtävämmin
• Veto meni jo vähän lähemmäs otetta
• Käsi käväisi otteella
• Muuvi pysyi hetken kiinni
• Muuvi pysyi kiinni x framea kauemmin kuin viimeksi
• Jalat eivät irronneet seinästä muuvia vetäessä
• Jalat osuivat pienille otteille paremmin
• En lipsunut niin paljon kuin yleensä
• Ei enää pelottanut niin paljon
• Jaksoin kiivetä yhden muuvin pidemmälle
• Muistin pitää riittävän pitkät tauot
• Osasin lopettaa ajoissa
• Huomasin, että olen liian väsynyt
• Sormet eivät tulleet kipeiksi
• Nahkaan ei tullut reikää
• Ei palellut / ollut kuuma
• Ei ollut ötököitä
• Oli mukavaa seuraa
• Sai hyvää perusliikuntaa
• Oli mukavaa olla ulkona
• Kivi ei ollut märkä
• Tajusin, missä asennossa muuvi pitää vetää
• Opin, miten tasapaino pidetään
• Opin muuvin loppuasennon
• Opin työntämään muuvin paremmin jalalta
• Tajusin, miten otteesta saa paremmin kiinni
• Tajusin, että tarvitsen lisää voimaa
• Tajusin, että minun pitää harjoitella huukkaamista
• Opin, ettei tämä beta toimi
• Opin, ettei tähän aikaan vuodesta/päivästä kannata tulla tälle projektille

Joskus voi olla mukavaa käydä näitä asioita myös jonkun toisen kanssa yhdessä läpi, vaikkapa kotimatkalla tai tavaroita pakatessa. Kumpikin sanoo vuorotellen ääneen jonkun positiivisen tai opitun asian sessiosta. Ainakin oman kokemukseni mukaan pettymyksen karvain katku alkaa haihtua nopeasti, kun yhdessä mietitään mitä kaikkea hyvää tässä päivässä oikeastaan olikaan. Kun vain aloittaa, positiivisia näkökulmia alkaa löytyä koko ajan enemmän ja molempien mieliala kohenee.

2. Huonojen päivien tunnistaminen ja hyväksyminen

Joskus käy niinkin, että projektilla ei vain yksinkertaisesti suju mikään. Kädet luistavat, jalat eivät osu otteille, kroppa painaa tonnin ja tututkin muuvit epäonnistuvat. Sen sijaan, että keskittyisi itsensä sättimiseen, kannattaa pysähtyä hetkeksi ja kysyä itseltään muutama kysymys:

• Kuinka hyvin nukuin viime yönä skaalalla 1–10?
• Kuinka virkeä olin tänään skaalalla 1–10?
• Kuinka stressaantunut olin tänään skaalalla 1–10?
• Kuinka turhautunut olin kiipeillessä skaalalla 1–10?
• Olivatko keli ja kitka oikeasti optimaaliset?
• Kuinka monena päivänä olen viimeisen viikon aikana kiivennyt?
• Kuinka usein olen viime aikoina hakannut näitä samoja muuveja?
• Koska pidin viimeksi useamman kuin yhden lepopäivän putkeen?
• Ovatko sormet, nivelet, lihakset tai jokin muu paikka kipeänä? Onko kipu mennyt pahemmaksi viime päivinä?
• Ovatko sormieni nahat ehjät vai puhki?
• Kuinka pitkät tauot pidin yritysten välillä?
• Jatkoinko yrittämistä vielä sen jälkeen, kun voimani olivat jo hiipuneet?

Kun rehellisesti ja kiihkottomasti vastaa näihin kysymyksiin, saattaa paljastua, etteivät oma kondis, keskittyminen tai olosuhteet välttämättä olleetkaan kovin otolliset onnistumisille. Ainakin itse olen päässyt pettymyksistä nopeammin yli, kun olen pystynyt rationaalisesti toteamaan, että tänään nyt vain oli huono päivä. Tai kun olen tajunnut, että projektin hakkaaminen on mennyt överiksi ja tarvitsen lepoa. Usein tämä vaatii, että työnnän tunteet hetkeksi syrjään ja pohdin omaa toimintaani ikään kuin ulkopuolisen silmin.

Huonoja päiviä tulee jokaiselle. Se on hanurista ja kurjaa, varsinkin jos odotukset ovat olleet korkealla. Huonojen päivien jälkeen tulee kuitenkin aina lopulta hyvä päivä. Siksi huonoihin fiiliksiin ei kannata jäädä rypemään liian pitkäksi aikaa. Tämä meni nyt näin, tällä kertaa oli huono päivä, ja se siitä.

3. Sessioiden analysointi ja suunnittelu

Saan itseni paljon paremmin kasaan uutta sessiota varten, jos käsittelen ja ymmärrän sen mitä edellisellä kerralla tapahtui. Muuvien epäonnistumiselle löytyy usein syy, kun sitä alkaa analyyttisesti tarkastella ja miettiä.

Jotta omaa kiipeilyään ja kehitystään pystyisi kunnolla analysoimaan, on alettava järjestelmällisesti kuvata kiipeilysuorituksiaan. Oman kiipeilyn katsominen videolta auttaa hahmottamaan monta tärkeää asiaa – oliko yritys hyvä vai vaisu, onko asennossa virheitä, minne asento kaatuu ja miksi, kuinka pitkiä muuvit ja etäisyydet todellisuudessa ovat. Kameroiden virittelystä ja klippien tallentelusta tulee hieman ylimääräistä vaivaa, mutta hyödyt on mielestäni kiistattomat.

Tärkeistä projekteista käyn joka session jälkeen videot läpi. Jos on tullut takapakkia, vertaan suorituksiani aiempiin ja pohdin mitä teen nyt väärin ja miksi. Aika usein syy myös löytyy. Teen analysoinnin jälkeen suunnitelman seuraavalle kerralle: mitä korjaan omassa tekemisessäni tai mitä uutta betaa kokeilen. Usein huomaan, että läpikäynnin jälkeen olen jo suureksi osaksi unohtanut pettymykset ja katseeni on taas tiukasti kiinni tulevaisuudessa.

Joskus tallenteilta näkee, että kiipeilyn sulavuus, rytmi tai nopeus on parantunut, vaikka kiipeilykerta tuntuisi muuten menneen päin seiniä. Videoilta pystyy sekunnilleen laskemaan kuinka kauan jonkun pätkän kiipeäminen kestää ja kuinka paljon kiipeilyaika on lyhentynyt, ja tästä olen toisinaan saanut suuria onnistumisen tunteita. On motivoivaa nähdä, että kiipeily on joillain osa-alueilla kehittynyt, vaikka jossain yksittäisessä muuvissa kehitys tuntuisikin junnaavan paikallaan.

Jos tykkää datasta, videoiden perusteella voi myös halutessaan laskea vaikeiden muuvien onnistumisprosentin. Siitä voi edelleen tehdä todennäköisyyksiin perustuvaa laskelmaa siitä kuinka todennäköistä sendaaminen tällä hetkellä suurin piirtein on. En ole itse lähtenyt tässä kovin pilkuntarkalle linjalle, mutta karkeita arvioita olen todennäköisyyksistä tehnyt.

4. Sendivarmuus ja tavoitteiden uudelleenarviointi

Olen toisinaan melkoinen jästipää. Kun projektoin jotain tosissani ja etenen tietyn, kriittisen pisteen yli, minun on hyvin vaikea enää lopettaa tai edes jarruttaa. Hakkaan päätä seinään niin kauan, kunnes jompi kumpi hajoaa – seinä tai pää. Siksi vaatii tietoista itsensä ravistelua, että saa touhuun edes jotain järkeä. Joskus on ollut tarpeen katsoa itseään silmiin ja myöntää, että nyt Tea muuten ollaan umpikujassa ja asioiden on muutettava. Olen saattanut esimerkiksi arvioida oman kuntoni ja taitoni paremmiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Olen tarttunut liian hauraisiin oljenkorsiin. Luottanut liikaa sendimahdollisuuteen, johon vaikuttavat aivan liian monet muuttujat. Oletukseni sendistä on perustunut aivan liian pieniin todennäköisyyksiin, jolloin lopputuloksena on pettymys.

Jos kyse on vain yhdessä muuvissa onnistumisesta, sendi voi hyvinkin tulla, vaikka mahdollisuus tuossa yhdessä muuvissa onnistumiseen ei olisi kovin suuri. Mutta jos epävarmoja kohtia on useita ja reitti vaatii vielä kovaa voimakestävyyttäkin, todennäköisyys sendille alkaa painua huomattavasti matalampiin lukemiin. Jos on vaikkapa kolme vaikeaa muuvia, joille onnistumisprosentti erikseen tehtynä on 10 %, 20 % ja 10 %, on saa olla melkoisen hyvä päivä, että kaikki menee putkeen ja päälle jaksaa vielä tehdä raskaan toppauksen. Siksi on tärkeää saada riittävä varmuus muuveihin ennen kuin alkaa liikaa haaveilla sendeistä.

Joskus on vain yksinkertaisesti madallettava omia tavoitteitaan ja hyväksyttävä se, että on pakko vielä harjoitella. Projektointi muuttuukin mielestäni paljon helpommaksi siinä vaiheessa, kun lakkaa vaatimasta itseltään sendejä ja ajattelee sessiota ennemminkin treenaamisena.

Asiaa saattaa selkiyttää, kun erottaa toisistaan päämäärän ja päämäärää kohti navigoinnin. Joskus kaikki etenee kuin unelma– on hyvä myötätuuli ja kehitystä tulee. Välillä on vastatuulta, karikoita, ehkä jopa myrskyä, ja saatetaan ottaa rajustikin takapakkia. Voi olla, että on mietittävä kokonaan uusi kurssi. Joskus on treenattava lisää, vahvistuttava, opeteltava tekniikkaa tai kokeiltava jotain aivan uutta, että pääsisi vaikeasta kohdasta eteenpäin. Pienet onnistumiset ovat yhtä tärkeitä kuin suuret.

5. Sisäisen äänen muuttaminen

Huomaan välillä puhuvani itselleni todella negatiiviseen äänensävyyn enkä taatusti ole ainoa, joka näin tekee. Käyttäytymismalli on juurtunut syvälle ja on todennäköisesti perua lapsuudesta asti. Itsensä mollaaminen ja kritisointi tapahtuu aika pitkälti automaatiolla. ”Taas feilasit helpot muuvit”, ”Kukaan muu ei ole näin huono”, ”Etkö oikeasti koskaan opi”, ”Et tule pääsemään tätä koskaan”, ”Sama olisi lopettaa koko kiipeily”.

Olen viime aikoina pyrkinyt tietoisesti muuttamaan sisäistä ääntäni lempeämpään suuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, etten epäonnistumisen jälkeen heti ensi töikseni hauku itseäni paskaksi kiipeilijäksi, vaan yritän kohdella itseäni yhtä lempeästi ja myötätunnolla kuin kohtelen ystäviänikin. Tuskin kovin moni meistä menisi koskaan sanomaan kaverille, että olipa muuten tosi paska yritys. Tai että kannattaisi varmaan vaihtaa lajia, kun ei tuosta tule yhtään mitään. Miksi siis sanoisin niin itselleni? Sättiminen ei tee kiipeilyäni yhtään paremmaksi, päinvastoin. Negatiivinen itsepuhelu ylläpitää huonoa fiilistä, nostaa stressitasoja ja johtaa siihen, että alkaa vain kiukuttaa entistä enemmän.

Tämä on ollut minulle yllättävän vaikea asia muuttaa, mutta pienin askelin olen saanut kelkan kääntymään. Sitä mukaa kun sisäinen ääni on muuttunut kannustavammaksi, on oma olotilakin on kohentunut hämmästyttävän paljon. Pettymyksen tunteet eivät sinänsä katoa mihinkään eikä niiden tarvitsekaan kadota. Ainoastaan tapani käsitellä pettymyksiä on hiljalleen muuttunut.

On hyvä muistaa, että epäonnistumiset auttavat meitä oppimaan ja kehittymään kiipeilijöinä ja ihmisinä. Ne eivät ole mikään maailmanloppu.