Jos kiipeilijöiltä kysyttäisiin mikä ulkoboulderoinnissa eniten kuumottaa, vastaus olisi varmaan aika monella sama: toppaaminen. Kun kokemusta alkaa karttua, tilanne helpottuu, mutta jokainen meistä on kerran ollut aloittelija eikä toppausten harjoitteleminen todellakaan ole mikään läpihuutojuttu.

Itse toppasin ensimmäiset ulkoboulderini vain 2,5 kk kiipeilykokemuksella Fontsussa ja se oli suoraan sanoen ihan helvetin pelottavaa. Meni useita vuosia ennen kuin minusta alkoi tuntua siltä, että perustoppaukset alkavat sujua rutiinilla eikä niitä tarvitse enää sen kummemmin miettiä tai jännittää. Mutta mitä vaikeampia tai korkeampia reittejä kiipeää, sitä helpommin pelko hiipii mukaan kuvioihin. Siksi onkin syytä vähän suunnitella omaa kiipeämistään eikä vain lähteä sokkona häröilemään toppiin ja kokeilemaan onneaan. Tähän kirjoitukseen olen koonnut omia ajatuksiani siitä, miten toppaamista voi harjoitella ja miten ulkoboulderien toppaamiseen on mahdollista valmistautua. 

Erilaisia toppaustekniikoita ja niihin liittyviä täsmävinkkejä en tämän jutun yhteydessä varsinaisesti käsittele. En myöskään käsittele turvallisuuteen tai putoamistekniikkaan liittyviä asioita, mutta haluan kuitenkin muistuttaa, että turvallisuudesta ei pidä tinkiä koskaan. Älä lähde tekemään toppausyrityksiä yksin ja pidä huolta siitä, että pädien, putoamistekniikan ja spottauksen suhteen asiat ovat kunnossa.

Harjoittele sisällä

Yksi hyvä tapa saada perusvarmuutta toppaustekniikkaan on harjoitella päällekiivettävillä muodoilla ennen kuin siirtyy ulkokiville. Etenkin itselle epämukavien reittien kiipeämistä sekä pienten jalkaotteiden käyttöä kannattaa harjoitella. Niistä kiipeilyhalleista, joissa olen itse kiivennyt, ylivoimaisesti paras päällekiivettävä muoto on mielestäni Salmisaaressa. Salmiksen tatti on hieman kaareva eikä tiukan kantikas, joten se vastaa aika hyvin tyypillistä ulkoboulderia. Myös tatin kitkapintaa pystyy hyödyntämään kiivetessä, päinvastoin kuin silloin jos pinta olisi sileä. Ainakin itse olen saanut sisäharjoittelusta paljon luottoa omaan tekniikkaan, esimerkiksi siinä miten jalan päälle mennään hallitusti ja kuinka painonsiirrot eri tilanteissa tehdään. Sisällä on hyvä mahdollisuus myös totutella pienin askelin siihen, että topissa saatetaan olla joskus poikittain tai muuten vain epämukavassa asennossa.

On sääli, että päällekiivettäviä muotoja puretaan eikä niitä uusiin halleihin enää kovin usein rakenneta. Ymmärrän kyllä tilankäytölliset haasteet ja nykykiipeilyn trendit, mutta ulkokiipeilijän näkökulmasta se silti harmittaa.

Kiipeä ensin matalia bouldereita

Vaikka itse aloin olosuhteiden pakosta kiivetä jo varhaisessa vaiheessa Luohualla, joka on 5–6 m korkea siirtolohkare, järkevintä olisi mielestäni aloittaa toppaamisten harjoittelu kiipeämällä paljon matalia tai matalahkoja bouldereita. Siitä on hyvä edetä asteittain korkeammille kiville sitä mukaa kun kokemusta karttuu. Matalissa kivissä on usein samantyyppinen toppi kuin korkeissa, joten tekniikkaa pystyy turvallisemmin harjoittelemaan. Putoamista ja spottaamistakin on hyvä treenata asteittain eikä mennä ensimmäiseksi sinne kaikkein korkeimmalle kivelle kokeilemaan.

Korkeille bouldereille ei ole pakko mennä

Oma korkean paikan kammoni ja putoamisen pelkoni on ihan siedettävissä rajoissa. Minua jännittää, mutta paniikkia ei tule – pystyn toimimaan hyvinkin rationaalisesti ja hillitsemään hermoni, vaikka tulisi vastaan yllättäviäkin tilanteita. Se, että pysyy rauhallisena eikä lamaannu tiukassa paikassa, on ensiarvoisen tärkeää. Joskus reitille voi esimerkiksi jäädä jumiin, jolloin pitää pystyä tekemään päätös yrittääkö vielä ylös vai kiipeääkö alas. Jos arvelet, että sinulla on minkäänlaista taipumusta hätääntymiseen tai paniikkiin, pysy suosiolla kaukana korkeammista bouldereista, olivat ne greidiltään kuinka ”helppoja” tahansa. Mitään riskiä ei kannata ottaa.

Mieti tarkkaan mitä oikeasti haluat kiivetä. Kaikkien ei ole mikään pakko koskaan kiivetä korkeita bouldereita. Tai edes keskikorkeita bouldereita. Missään tapauksessa ei ainakaan pidä antaa muiden yllyttää itseään sellaisille reiteille, jotka pelottavat. Mitä enemmän pelkää, sitä pienemmin harppauksin kannattaa korkeuden suhteen edetä. Minulla itselläni ei ole mitään erityistä hinkua kiivetä highballia, mieluummin pysyn niistä kaukana. Jotkut minua kiinnostavat reitit ovat kuitenkin korkeahkoja. Silloin arvioin tapauskohtaisesti kuinka paljon kyseinen reitti minua kiinnostaa ja onko toppi sellainen, josta todennäköisesti kuvittelen selviytyväni.

Mieti tarkkaan kiven korkeus vs. toppauksen vaikeus

Noudatan itse ulkokivillä seuraavaa periaatetta: mitä korkeampi boulderi, sitä helpompi toppiosuus. Kruksit saisivat siis mieluummin olla matalalla kuin korkealla, jolloin putoamisen riski pienenee. Ei kannata kokeilla esimerkiksi vaikeita manttelitoppauksia kuudessa metrissä, jos kiipeilykokemusta ei ole kovin paljon. Matalammilla kivillä voi kokeilla ja harjoitella haastavampiakin juttuja hyvillä mielin.

Hyvä esimerkki highballista, jonka toppiosuus on helppo, on kahdeksanmetrinen Blue Sky of Mine (6A+). Kiipesin reitin Magic Woodissa vuonna 2017, kun minulla oli kiipeilykokemusta vain kaksi vuotta. En olisi missään tapauksessa lähtenyt reitille, jos en olisi ollut 100 % varma siitä että pääsen toppiin. Alku oli hieman tiukempaa krimppivoittoista kiipelyä kun taas yläosa oli helppoa kahvarallia, joka oli vahvuusalueellani. Olin valmistautunut hyvin ja katsellut moneen kertaan miten reitti kiivetään. Toppaus oli silti melkoisen kuumottava, sillä reunan ylityksessä isommat kahvat loppuivat ja puunoksakin tuli silmille. Kiipeilykokemus oli ainutlaatuinen ja todella sykähdyttävä, mutta en välttämättä lähtisi tekemään ihan vastaavaa tempausta enää uudestaan.

Huolehdi, että voimasi riittävät toppiin asti

Jos näpit hyytyvät tai lihakset ovat aivan pumpussa, topissa tulee tehtyä helpommin virheitä ja hutiloituja päätöksiä. Siksi pyrin aina varmastamaan, että jaksan varmasti kiivetä reitit loppuun asti. Pitkiä ja raskaita reittejä varten olen treenannut voimakestävyyttä ennen kuin olen edes harkinnut sendin yrittämistä. Pyrin pitämään huolta siitä, että jaksan varmasti puristaa, vaikka kontaktiaika syystä tai toisesta hieman pitenisi suunnitellusta.

Toppiosuus kannattaa pitkillä reitellä mielestäni aina harjoitella erikseen, jos vain mahdollista. Reiteillä, jotka alkavat traversena ja toppaavat suoraan ylös, tämä onnistuu usein hyvin. On paljon mukavampaa kokeilla toppia ensimmäistä kertaa niin, että on hyvissä voimissa, kuin että kiipeää koko reitin alusta krukseineen päivineen ja sitten on väsyneenä topissa ihmettelemässä miten muuvit menevät.

Suunnittele etukäteen mitä teet

Mitä korkeampi kivi, sitä paremmin valmistaudun toppauksiin jo ihan oman turvallisuutenikin takia. Hyvällä esityöllä saan varmuutta tilanteeseen ja voin rauhallisemmin keskittyä siihen kaikkein tärkeimpään eli kiipeilyyn.

Jos reitiltä on olemassa videoita, katson ne jo kotona ajatuksen kanssa ja painan mieleen toppiotteet ja -muuvit mahdollisimman hyvin. Varaan videot saataville myös paikan päälle, jotta voin tarvittaessa tarkistaa betan ja otteiden paikat. Toisten videobeta on kuitenkin aina vain suuntaa-antava eikä siihen voi sokeasti luottaa, varsinkaan jos ei satu löytämään juuri omanmittaisten ja -tyylisten kiipelijöiden videoita. Siksi kannustankin kysymään rohkeasti neuvoa muilta kiipeilijöiltä.

Jos kivi on yhtään korkeampi, etukäteen kannattaa selvittää ainakin millaisia toppiosuuden otteet ovat – mitkä niistä ovat hyviä ja mitkä eivät. Joskus videolla saattaa näyttää, että jokin ote olisi ihan ok, mutta se onkin todellisuudessa ihan kauhea. Toinen asia, joka on hyvä tietää etukäteen, on se miten kiven päältä pääsee alas. Joskus alastulo saattaa nimittäin olla yllättävän vaikeaa, jopa pelottavampaa kuin itse toppaaminen. 🙂

Mielikuvaharjoittelu on auttanut minua paljon. Vaikeampien reittien toppia kiipeän mielessäni niin usein, että muistan sen ulkoa. Ainakin omalla kohdallani se vaatii aika paljon toistoja, mutta se on ollut sen arvoista. On huomattavasti helpompaa olla rauhallisena topissa, kun tietää tarkkaan mitä aikoo tehdä.

Tarkista toppi ja merkkaa otteet

Ennen kuin lähdet yrittämään toppausta, käy aina ensin tarkistamassa tilanne kiven päällä jos vain mahdollista. Otteet saattavat olla likaisia, märkiä tai täynnä havunneulasia, mikä on ikävä yllätys, jos se selviää vasta kiivetessä. Topin näkeminen lähietäisyydeltä on siksikin tärkeää, että silloin saat paremman käsityksen siitä missä mikäkin ote on ja miten niistä kannattaa ottaa kiinni.

Toppiotteet kannattaa aina merkitä, jotta ei kiivetessä tarvitse käyttää ylimääräistä aikaa niiden etsimiseen. Yritä kuitenkin olla hienovarainen ja tee mahdollisimman pienet tikkarit – puoli metriä pitkät ja 5 cm leveät merkit ovat liioittelua eikä maanomistajakaan niistä todennäköisesti kamalasti riemastu. Ja muistetaan tietysti myös harjata tikkarit pois kun lähdetään kiviltä kotiin. 🙂

Käytä esikiipeilijää jos voit

Kun omalla kumppanilla on kokemusta se 15 vuotta enemmän kuin itselläni, teemme usein niin, että Jani kiipeää topit ennen minua. Kiivetessään hän kertoo minulle missä kaikkialla otteita on ja mitkä niistä ovat hyviä, ja jos kyseessä on esimerkiksi pitkä släbitoppi, hän voi myös kiivetessään merkata minulle otteet valmiiksi. Släbit eivät suoranaisesti ole mukavuusalueellani, joten meille molemmille tulee sitä turvallisempi olo mitä paremmin tiedän otteiden paikat ennakkoon.

Minimoi häiriötekijät

Toppaaminen ja kiipeily yleensäkin vaatii paljon keskittymistä ja jokaisella on omanlaisensa sietokyky ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin. Olen itse erittäin herkkä häiriöille, joten jos paikalla on kovin paljon väkeä, en välttämättä edes uskalla lähteä yrittämään mitään vaikeampaa ennen kuin tilanne vähän rauhoittuu. Aika usein joudun pyytämään hiljaisuutta, jotta saisin rauhassa keskittyä suoritukseeni. Tähän suhtaudutaan hyvin vaihtelevasti – joskus positiivisemmin ja joskus negatiivisemmin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kun joku yrittää toppausta, sendiä tai vaikeampaa sekvenssiä, olisi kohteliasta välttää kovaäänistä keskustelua ja huutamista. Kannattaa myös muistaa, että kiipeilysuorituksen aikaiset kovaääniset keskustelut päätyvät nykyään usein myös videolle.

Saattaa myös olla hyvä sopia etukäteen haluatko neuvoja kiivetessäsi ja kenen haluat itseäsi neuvovan. Voi nimittäin olla omiaan aiheuttamaan paniikkia topissa, jos viisi tyyppiä huutelee randomilla sekalaisia ohjeita etkä yhtään tiedä mitä tehdä tai ketä kuunnella. Olen itsekin usein huudellut neuvoja muille, mutta aina se ei ole hyväksi, sillä ihminen kykenee kiivetessään kuitenkin prosessoimaan vain rajallisen määrän informaatiota. Joskus voi olla jopa mahdotonta keskittyä omaan tekemiseensä ja samalla kuunnella muita.

Etene topissa muuvi kerrallaan

Kun tehdään toppausta, kaikkein tärkeintä on pysyä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa. Kun on valinnut vaikeustason hyvin omaan taitotasoonsa nähden, ei pitäisi olla mitään suurempaa hätää. Itse menen vähän kuin eräänlaiseen putkeen ja työnnän kaikki muut ajatukset syrjään. Keskityn vain kiipeämiseen. Noudatan suunnitelmaani, teen yhden asian kerrallaan ja keskityn siihen, että teen tuon yhden asian mahdollisimman hyvin. Sitten siirryn seuraavaan asiaan. Olen topissa aina erityisen tarkkana jalkojen kanssa. Ne eivät saa livetä missään tilanteessa.

Pyydä kaveria näyttämään otteet

Joissain tilanteissa voi olla hyvä idea pyytää kaveria menemään sinua vastaan toppiin. Hän voi tarvittaessa auttaa sinua löytämään otteet, jos olet niistä epävarma tai jos on mahdollista, ettet jostain syystä itse näe tai löydä niitä.

Ole varovainen mantteloidessasi

Toppaustyyppi, jonka kanssa olen itse erityisen varovainen, on manttelit. Olen mantteleissa todella huono. Huonous johtaa siihen, etten mielelläni kiipeä mantteleita, mikä taas johtaa siihen, ettei minusta ehkä koskaan tule hyvää mantteloijaa. Sama ongelma on varmaan monella muullakin kiipeilijällä, sillä mantteleiden harjoittelu on erittäin epämukavaa. Matalakin mantteli voi olla sellainen, että kuolemanpelko on koko ajan läsnä. Jos kriittisessä pisteessä lipsahtaa, ollaan tilanteessa, jota Janilla on tapana kuvata lauseella ”hammaslääkäriliitto ei suosittele”. 😀

Kolme vuotta sitten Fontsussa lähdin iloisen ennakkoluulottomasti mantteloimaan topissa ja lipsahdin vaarallisesti. Siinä oli potentiaalia isommallekin vahingolle, mutta sain virheen viime hetkellä korjattua ja jopa flashasin reitin. Tilanne pisti kuitenkin miettimään. Entä jos seuraavalla kerralla en olekaan enää yhtä onnekas? Helpot manttelit sujuvat jo varsin hyvin, mutta yhtään haastavammissa alkaa heti kylmätä. Tilanne on käytännössä se, etten tämänhetkisillä taidoillani uskaltaisi kiivetä lainkaan reittejä, jotka ovat yhtään korkeampia ja toppaavat vaikeaan mantteliin. Silloin tällöin yritän harjoitella matalammilla reiteillä ja opetella tekniikkaa paremmaksi, mutta matka on pitkä ja kivinen. Jos yhtään tuntuu siltä, että kohta lipsahtaa, jätän leikin kesken. Tässä tapauksessa arvostan hammaskalustoani kuitenkin enemmän kuin sendejä.

Harjoittele korkeimmat ja vaikeimmat topit köyden kanssa

Jos korkeampi toppaus jännittää etkä oikein edes tiedä miten muuvit topissa pitäisi tehdä, hyvä vaihtoehto on hioa beta ensin kuntoon köysivarmistuksen kanssa. Itse en ole vielä koskaan tällä tavalla treenannut, mutta jos ensi keväänä otan projektikseni Sultans of Swigin (7C+) Luohualla, köysihommat on tulevat varmaankin mukaan kuvioihin. Kyseisen reitin toppaus on nimittäin lyhyelle melkoisen jännä eikä putoamista tee mieli huvikseen kokeilla. En osaa köyden virittelyjä sen tarkemmin neuvoa, kun en ole niitä vielä koskaan tehnyt, mutta kokeneemmat kiipeilijät osaavat asiassa varmasti neuvoa.

*****

Siinäpä joitain pohdintojani toppaamiseen liittyen viiden vuoden kokemuksella. Olisin kovasti kiinnostunut kuulemaan myös muiden ajatuksia aiheesta. Etenkin mantteleiden harjoitteluun liittyvät vinkit kiinnostavat kovasti! 🙂