Fiilispohjainen kiipeily ja itsensä kuuntelemisen taito

Kiipeily on fyysisesti ja henkisesti vaativa laji, jossa monenlaiset ylilyönnit ovat mahdollisia – oikeastaan aika todennäköisiäkin. Treenataan liian kovaa tai liian usein, piestään sormet hajalle, syödään liian vähän, ei levätä tarpeeksi, stressataan turhasta, keskitytään vääriin asioihin, painetaan lisää kaasua kun pitäisi jarruttaa. Moni meistä oppii itselleen sopivan kuormitustavan vasta kantapään kautta. Itsekin olen silloin tällöin vetänyt homman överiksi, koska halu kiivetä ja varsinkin projektoida on niin suuri. Vei pitkään, että opin treenaamaan kohtuullisesti, tunnistamaan omat rajani ja kuuntelemaan mitä oma kehoni minulle viestii. Kutsun sitä fiilispohjaiseksi kiipeilyksi. Ei ole mitenkään helppoa pukea oppimaani sellaiseen muotoon, että muutkin pystyisivät sitä hyödyntämään, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Lofooteilla 2020

Ennen kuin jatkat pidemmälle, haluan kuitenkin vielä muistuttaa, että tämä ei ole mikään tieteellinen julkaisu, vaan oman kokemukseni perusteella syntynyttä pohdintaa.

Kaiken lähtökohta: miksi ylipäätään kiipeän?

Ehkä tärkein käännekohta oli se, kun pysähdyin hetkeksi ja kysyin itseltäni mitä oikeastaan kiipeilyltäni haluan. Mikä on minulle tärkeää ja miksi? Tavoittelenko sitä, mitä itse oikeasti pohjimmiltani haluan vai tulevatko tavoitteeni jostain ulkopuolelta? Teenkö asioita, joista nautin vai menenkö muiden perässä? Yritänkö esittää jotakin, mitä en todellisuudessa ole?

Ei ole lainkaan poikkeuksellista, että ihmiset tekevät valtavasti töitä sellaisten asioiden eteen, joista eivät edes pidä. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi se, että olen joskus kuvitellut haluavani kilpailla. Sanotaan, että kiipeilykisoihin kannattaisi ihan jokaisen osallistua – kisat ovat hieno kokemus, niissä on hyvä ja kannustava tunnelma, siellä oppii paljon uutta ja saa samalla uusia kiipeilykavereitakin. Minun tilanteessani kilpailemisesta on kuitenkin ollut oikeastaan pelkkää haittaa. Kisatilanteessa olen kuin eri ihminen. Järjenkäyttöni katoaa, vedän kaiken överiksi ja kuormitan sormiani liikaa. En edes nauti kilpailemisesta yhtään. Todelliset intohimoni ovat jossain ihan muualla. Koska aiheutan itselleni vain merkittävän vammariskin, on parempi jättää kisat kokonaan väliin.

Omien prioriteettien listaaminen selkiyttää ajatuksia. Kun tietää mitä haluaa, on paljon helpompaa suunnitella ajankäyttöään ja treenejään. Minulla painopiste on ulkokiipeilyssä, uuden oppimisessa ja hienojen projektien ratkaisemisessa. Tikkilistan pituus tai se, mitä muut minusta ja tekemisistäni ajattelevat, ei ole tärkeää. Treenit mietin niin, että pysyisin terveenä ja vammattomana. Jos yksikin ulkokausi jää oman tyhmyyteni vuoksi välistä, ei tämän ikäisenä ja näiden sorminivelten kanssa ole lainkaan varmaa, että seuraavaa ulkokautta ylipäätään enää tulee. Siksi en sisäkiipeilyssä ota turhia riskejä. En esimerkiksi lähde kokeilemaan mitään sellaisia temppuja, joiden en näe suoraan hyödyttävän ulkokiipeilyä ja joissa on mahdollisuus teloa itsensä. En myöskään kasvata treenimääriä tietyn rajan yli, vaikka olisi millainen kiipeilyreissu odottamassa nurkan takana.

Tärkeää minulle

  • Hienojen ja vaikeiden bouldereiden ratkaiseminen (koko prosessi)
  • Oppimisen oivallukset ja itsensä voittaminen
  • Luonnossa oleminen ja hienoissa paikoissa kiipeäminen
  • Se, että ylipäätään voin kiivetä ja pysyn terveenä
  • Valokuvaajana, videoiden tekijänä ja tarinankertojana kehittyminen

Olen pohtinut myös sitä mitä kiipeilyn ilo minulle tarkoittaa. Nautin eniten itseni haastamista ja voittamisesta – siitä, että eräänä päivänä pystyn tekemään jotain, mitä en aikaisemmin pystynyt. Siksi helppo kiipeily huvin vuoksi ei hirveästi kiinnosta. Peruskiipeily on minulle treeniä, jonka avulla pidän itseni kunnossa ja mahdollistan projektoinnin, mutta peruskiipeily ei itsessään ole minulle mikään mieletön ilon ja riemun aihe. Ei siinä toki mitään vikaakaan ole. Kun haluan rentoutua, teen sen kuitenkin mielelläni jotenkin muuten kuin kiipeilemällä. Kun kiipeän ulkona, haluan nimenomaan projektoida ja maksimoida projektointiin käytettävän ajan.

Treeniohjelmat vs. kokonaiskuormitus

Projektointikunto ei tietenkään synny itsestään. Treeniohjelma on hyvä työkalu, jonka avulla on helpompaa saavuttaa haluamansa tavoitteet. Treeniohjelma voi kuitenkin olla myös kiipeilijän pahin vihollinen, jos ohjelma on vääränlainen, sitä noudattaa liian orjallisesti tai ei osaa tunnistaa omia rajojaan. Jos treenaa viisi kertaa viikossa, mutta pystyy palautumaan vain kolmesta kerrasta, ongelmia on takuulla tiedossa. Minulla meni kauan, että opin kuuntelemaan jaksamistani ja hallitsemaan kokonaiskuormituksen määrää. Treeniohjelma onkin minulle nykyään vain löyhä kehys, jota muutan ja sovellan aina tarvittaessa. Olennaista on se, että oppii tunnistamaan uupumuksen eikä sotke sitä esimerkiksi laiskuuteen.

Tupasvilloja Lofooteilla

Treenaamiseni on oikeastaan jatkuvaa kokonaiskuormituksen kanssa tasapainoilua. Kyse ei ole pelkästään siitä, kuinka raskasta kiipeily itsessään on, vaan siitä, kuinka kuormittavaa koko elämä on. Kun ikää alkaa jo olla jonkin verran mittarissa, töissä riittää stressiä ja unikin on ajoittain huonoa, ei ole kovin realistista, että pystyisi joka viikko noudattamaan orjallisesti tiukkaa treeniohjelmaa. Itseään voi toki joskus venyttää kuin kuminauhaa, mutta kun jatkuvasti venyttää, eräänä kauniina päivänä kuminauha räpsähtää poikki. Ihminen on siitä jännä kapistus, että uupumukseenkin tottuu eikä silloin välttämättä enää tajua jarruttaa ajoissa. Olen kerran mennyt tässä asiassa kriittisen rajan yli enkä suosittele sitä kenellekään.

Kuuntelenkin tätä nykyä enemmän omaa fiilistäni kuin noudatan näennäisiä treenisääntöjä. Juuri päättyneellä treenikaudella tavoitteenani on ollut kasvattaa yläkropan voimaa. Sanotaan, että pitää olla vähintään kaksi voimatreeniä viikossa, jotta kehitystä tulee. Tänä vuonna tilanne on kuitenkin ollut se, etten ole palautunut riittävästi, jos treeniviikossani on ollut kolmen kiipeilykerran lisäksi vielä kaksi yläkropan voimatreeniä. Jotta olisin voinut tehdä kaksi voimatreeniä, olisin siis joutunut vähentämään tai keventämään kiipeilyä, mikä taas olisi ollut pois kiipeilytaitojeni kehittymisestä ja vaikeiden muuvien harjoittelusta. Sitä en halunnut.

Onkin ollut syytä palata takaisin tärkeimpien asioiden äärelle ja kysyä kriittisesti itseltäni: miten hyvin uusi leuanvetoennätys todellisuudessa korreloi sen kanssa miten hyvin pärjään projekteillani? Jos vetotulos olisi muutaman kilon parempi, näkyisikö se konkreettisesti missään, varsinkin jos joutuisin sen vuoksi vähentämään kiipeilyharjoittelua tai muuttamaan sitä sellaiseksi, mistä en pidä? Miten paljon voimatreeniin ylipäätään on järkevää panostaa minun tapauksessani? Onko se kuitenkin lopulta vain pieni murunen isossa kokonaisuudessa? Kiipeilytreenini ovat jo itsessään melkoisen voimallisia ja kuormittavat samoja lihasryhmiä kuin yläkropan voimailu. Yhdelläkin voimatreenillä viikossa olen saanut jonkin verran nostettua voimatasoani. Ehkä se ei tulevaisuudessa enää riitä ja joudun laittamaan treenit uuteen uskoon, mutta tällä mennään ainakin toistaiseksi. Mieluummin jätän voimailut vähän vähemmälle kuin ajan itseni piippuun tai vähennän kiipeilyä. Kokonaisfiiliskin vaikuttaa siihen miten kiipeily sujuu. Jos vähennän liikaa sitä mistä pidän ja lisään sitä mistä en pidä, saattaa koko kiipeily kohta muuttua tervanjuonniksi.

Kun treenataan kovaa, kaikkein vaikeinta voi kuitenkin lopulta olla rajojen vetäminen ja väsymyksen hyväksyminen. Kun tulokset alkavat kääntyä alamäkeen, sitä helposti ajattelee, että nyt pitää treenata enemmän ja kovempaa. Otetaan siis käyttöön entistä kovempi treeniohjelma! Sen perusteella, mitä olen valmennuksessa oppinut ja asiasta lukenut, treenien huonontuessa pitäisi vähentää kuormitusta eikä lisätä sitä. On hyvä tiedostaa, että omaan treenaamiseen voi liittyä vahingollisia ajattelumalleja ja juuri ne voivat ajaa meidät uupumukseen. Monet kiipeilijät eivät pidä kevyitä viikkoja koskaan. En itsekään pidä himmailusta, mutta joka viikko ei vain voi olla kova viikko. Tuloksia ei tule, jos ei palaudu, ja kuormituksen jatkuessa vammariski kasvaa koko ajan suuremmaksi.

Olen sitä mieltä, että jos pitää valita, on aina parempi pitää itsestään hyvää huolta ja olla liian varovainen kuin uuvuttaa itsensä. Jos yhtään pysähtyy kuuntelemaan omia tuntemuksiaan, huomaa kyllä, onko kyse väsymyksestä vai laiskuudesta. Ei kannata ajatella, että on ”liian armollinen itselleen” ja ruoskia itseään uuvuksiin. Jos kaverisi kiipeää kovempaa kuin sinä ja treenaa 5 kertaa viikossa, se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi tehdä samoin ja että sama toimisi sinulle.

Mistä tiedän, että kokonaiskuormitus on liian suuri?

  • Tulee useita huonoja treenejä tai ulkokiipeilykertoja peräkkäin
  • Kiipeilyyn alkaa liittyä paljon negatiivisia tunteita
  • Nukun huonosti
  • Tunnen itseni jatkuvasti väsyneeksi
  • Unohtelen asioita
  • Ärsyynnyn helposti
  • Syketaso nousee
  • Sykevälivaihtelu (HRV) laskee

Periaatteita, joita noudatan

  • Sisäkiipeilyä max 3 kertaa viikossa
  • Jos olen uuvuksissa, jätän treenit väliin. Välipäivä ei ole huono päivä.
  • Joka kolmas tai neljäs viikko on kevyempi viikko
  • Kun yritykset huonontuvat, on aika lopettaa kiipeily siltä päivältä
  • Peräkkäisinä päivinä ei ole hyvä kränkätä samoja projekteja
  • Mitä pidempi ja raskaampi reitti, sitä pidemmät tauot

Sormien tuntemusten kuunteleminen

Koska sormissani on nivelrikko, olen pakostakin joutunut miettimään myös sormien kuormitusta. Minusta sormivammoihin suhtaudutaan kiipeilypiireissä vähän oudolla tavalla – välillä tuntuu, että sitä pidetään ennemminkin sääntönä kuin poikkeuksena, että sormivammoja nyt vain tulee. Tai sitten on se toinen ääripää, jossa krimpataan kuin viimeistä päivää eikä uskota, että sormivamma oikeasti osuisi omalle kohdalle. Aika harvinaista tuntuu olevan se, että sormivoimaa kasvatettaisiin maltillisesti ja sormista yritettäisiin tietoisesti pitää hyvää huolta.

Olen opetellut kiipeämään ja treenaamaan sormien tuntemusten ehdoilla. Jokainen treenini alkaa sillä, että fiilistelen miltä sormissa tänään tuntuu. Jos kiipeily tuntuu jo lämppäreissä huonolta, treenit joko jäävät välistä tai kevenevät. Minulla on selvät rajat, jotka kirjaimellisesti tunnen näpeissäni ja joiden yli en missään tapauksessa saa mennä. Minulla ei ole ollut vielä yhtään pulleyvammaa, joten siinä mielessä oma treenitapani on toiminut aika hyvin. Nivelrikko taas on perinnöllinen sairaus, jolle en voi mitään ja joka määrittää pitkälti sen mitä pystyn tekemään. Ulkokausi on nivelilleni aina huomattavasti helpompi kuin sisäkausi, joten treenikaudella saan oikeasti olla aika tarkkana.

Sisäkiipeily on sen verran rassaavaa sormille, etten pysty kiipeämään kuin kolme kertaa viikossa. Jos nyt jostain syystä päättäisin, että tarvitsen lisää sormivoimaa ja alkaisin tehdä kiipeilyn lisäksi otelautatreeniä, se käytännössä tarkoittaisi, että minun olisi leikattava nykyisistä kiipeilytreeneistäni jotakin pois, ehkä jopa yksi kokonainen kiipeilykerta. En yksinkertaisesti voi kasvattaa sormien kokonaiskuormitusta yhtään. Tämä on vain oma olettamukseni, mutta uskon, että moni tekee juuri siinä virheen, että kun otelauta tulee mukaan kuvioihin, kiipeilyn määrä pidetään edelleen tapissa ja sormien kuormitus kasvaa kuin varkain liian suureksi.

Sormien tuntemuksista voi mielestäni lähinnä päätellä sen mitä ei ainakaan kannata tehdä. Pelkästään omiin tuntemuksiin luottaminen ei ole hyvä periaate. Voi nimittäin olla niinkin, ettei sormissa kamalasti ole tuntemuksia, mutta kuormitus on silti liian suuri. Jos ei koskaan pidä kevyempiä viikkoja, voi joutua kuin varkain tilanteeseen, jossa raja tulee vastaan ja sormi vain yhtäkkiä napsahtaa rikki.

Vinkkejä sormien säästämiseen

  • Lämmittele sormet hyvin. Aina. Ei poikkeuksia.
  • Kiipeä vaihtelevasti – ei joka kerta maksimia sormille
  • Kipu = jotain huonoa tapahtuu
  • Jos jokin otetyyppi sattuu sormiin, vältä ko. otetyyppiä
  • Kun et jaksa enää puristaa kunnolla otteista, on aika lopettaa kiipeily. On aina parempi jättää sormet freeseiksi kun ajaa ne loppuun.
  • Jos telot sormesi, lopeta kiipeily. Älä oleta, ettei vammaa tullut.
  • Jos sormia jomottelee tasaisesti tai ne tuntuvat jäykiltä kiipeilyn jälkeen (mutta ei ole vammaa):
    • laita sormet kylmään veteen 3 minuutiksi
    • pidä suosiolla lepopäivä
    • kiipeä seuraavalla kerralla erityyppisiä/kevyempiä reittejä
  • Kaksi otelautatreeniä viikossa normikiipeilyjen lisäksi voi olla monelle liikaa. Esim. puolisoni Jani ei treenaa otelautaa kuin kerran viikossa, vaikka sormivoima on ihan tapissa!

Kipu vs. epämukavuus

Kipu on aina hälytysmerkki. Pääsääntöisesti noudatan yksinkertaista periaatetta: jos kiipeily sattuu, jotain pahaa tapahtuu. Kivun ja epämukavuuden välillä on kuitenkin raja, jota ei välttämättä ole aina niin helppo tunnistaa, mutta jonka ymmärtäminen auttaa esimerkiksi silloin, kun vaikkapa kuntoudutaan vammoista.

Minulla ei ole ollut vielä yhtään vammaa, joka olisi täysin estänyt minua kiipeämästä. Kaikkien venähdysteni ja jännevammojeni kanssa olen tähän asti voinut jatkaa kiipeilyä em. periaatetta noudattaen. Kivulla tarkoitan vihlaisevaa, terävämpää kipua, joka on eri asia kuin se, että joku liike tuntuu vähän epämiellyttävältä. Jännevammat tuntuvat paranemisenkin jälkeen usein kuukausia epämukavilta. Kuntoutuksessa tälle epämukavuusalueelle meneminen on usein välttämätöntäkin.

Rovaniemellä projektoimassa

Turvallisinta on, että kuntouttaa itsensä aina osaavan ammattilaisen kanssa. Meillä on vain yksi keho, joten kannattaa pitää siitä hyvää huolta ja tutkituttaa vammat aina matalalla kynnyksellä. Pienet venähdykset ovat minulle niin tuttuja, että pystyn hoitamaan ne hyvin itsekin kuntoon, mutta kaikki isommat vammat käyn aina tutkituttamassa. Jos kuntoutan itse itseäni, seuraan tilanteen kehittymistä tarkasti. Jos vamma ei lähtisi nopeasti paranemaan, vaan pysyisi samanlaisena tai jopa muuttisi pahemmaksi, hakeutuisin ilman muuta tutkimuksiin.

Omat tuntemukset vs. mittaaminen

Nykyään on olemassa jos jonkinlaista vimputinta, joilla voi mitata vaikka koko elämänsä. Paljonko kulutan energiaa, kuinka kauan treenistä pitää palautua, mikä on voimatasoni, kuinka kovaa voimatasollani voisi kiivetä, miten voimatasoni kehittyy, miten keskiarvogreidini kehittyy, miten liikkuvuuteni kehittyy, mikä on kokonaiskuormitukseni, liikunko liikaa vai liian vähän, tuleeko riittävästi rasitusta eri sykealueille, tuleeko päivän aikana tarpeeksi askeleita, miten hyvin nukun, miten minun pitää syödä, istunko liikaa, voiko sydämeni hyvin, millainen on stressitasoni. Dataa pystyy keräämään ja analysoimaankin helposti, mutta missä määrin mittaaminen ylipäätään on mielekästä tai järkevää?

Voimatasojen mittaaminen on helppoa ja taatusti motivoivaa, sillä mittaamalla treenin tulokset näkee konkreettisesti. Netissä on ilmaisia laskureita ja taulukoita, jotka kertovat oman voimatasoihin perustuvan maksimigreidin (esim. Climbing Finger Strength Analyzer tai The strength you need to climb 9c – The ultimate climbing test). On myös helppoa ja nopeaa ostaa itselleen jokin voimavalmennusohjelma. Mielestäni tässä ei ole mitään pahaa niin kauan kun pysyy tietoisena siitä, että nälkä voi kasvaa syödessä, jolloin kuormitus saattaa helposti lipsahtaa liian suureksi – varsinkin, jos kovin aggressiivisesti tavoittelee jotain tiettyä voimatasoa.

Voiman ohella myös esimerkiksi voimakestävyyden kehityksen mittaaminen on helppoa. On mukavaa, kun huomaa, että yhtäkkiä jaksaakin kiivetä raskasta reittiä kolmanneksen pidemmälle kuin edellisellä kerralla. Samoin liikkuvuuden paranemista on helppo mitata ja se voi motivoida jatkamaan liikkuvuusharjoittelua.

Kuormituksen ja palautumisen seuraamiseen käytän apuna älykelloa, joitakin sovelluksia sekä taulukkolaskentaohjelmaa. Hyödyllisiksi olen kokenut lähinnä unen määrän pitkäaikaisen seurannan, treenikuormituksen laskemisen (kesto x RPE) sekä sykkeen ja sykevälivaihtelun analysoinnin.

Seuraan unen määrän pitkäaikaista kehitystä
Unen määrän mittaamiseen olen kokeillut Sleep Cycle ja AutoSleep-sovelluksia

Unen osalta seuraan ainoastaan pitkän ajan trendejä, esim. sitä alkaako unessaoloaikani vaivihkaa lyhentyä, jolloin minun on syytä puuttua asiaan. Kesäkuussa 2019 oli aallonpohja, josta seurasi kaikenlaisia ongelmia, joten yritän välttää samankaltaiseen tilanteen ajautumista. Kun nyt katson pitkän ajan dataa, huomaan, että viime ulkokaudella nukuin selvästi enemmän. Ulkokausi 2020 oli todella hyvä. En ole edes tajunnut, että ero nykyiseen on näinkin suuri. Eipä siis ole mikään ihme, että olo on ollut nyt keväällä vähän tukkoinen eikä kiipeily ole aina kulkenut ihan optimaalisesti. On korkea aika kiinnittää uneen taas huomiota.

Joskus HRV4training-sovellus voi auttaa minua tekemään päätöksen lepopäivästä. Pitkä projektointi yleensä näkyy datassakin. Analyysit eivät silti ole mikään ehdoton totuus

Syke ja sykevälivaihtelu (HRV) kertovat missä mennään palautumisen kanssa. Jos syketaso on koholla ja HRV laskussa, se on aika selkeä merkki siitä, että lepoa tarvitaan eikä kannata ainakaan lisätä kierroksia. HRV4training-sovellus on joskus auttanut minua tekemään lopullisen päätöksen lepopäivästä. Jos on vaikka projektoinut pitkään samaa, raskasta reittiä, se alkaa näkyä ennemmin tai myöhemmin myös datassa ja toimii ikäänkuin herätyskellona.

Yritän kuitenkin aina suhtautua näihin analyyseihin vain suuntaa-antavina apuvälineinä. Toisinaan analyysit nimittäin ovat jopa täysin ristiriidassa sen kanssa miltä kehossa tuntuu. Unisovellus voi esimerkiksi joskus väittää, että nukuin täydellisesti, vaikka pyörin levottomasti koko yön ja heräisin väsyneenä – tai päinvastoin. Kaikille ihmistyypeille mittaaminen ei välttämättä sovi lainkaan. Huonot tai ”vääränlaiset” tulokset voivat alkaa stressata, jolloin mittaamisesta saattaa olla lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä.

Parhaimmillaan sovellusten tekemät analyysit tukevat kehon tuntemusten kuuntelemista, mutta väsymyksen oppii kyllä tuntemaan ilman mittareitakin. Tärkeää on muistaa pysähtyä ja kysyä itseltään miltä tänään oikeasti tuntuu, mikä on vireystilani. Oman väsymyksen myöntäminen ja hyväksyminen on mielestäni avainkysymys. Joskus on vaikeaa katsoa itseään silmiin ja antaa periksi sille, että nyt on oikeasti pakko levätä.

Minä vs. muut

Toisten kiipeilijöiden tekemiset voivat tilanteesta riippuen motivoida, lannistaa, innostaa tai luoda paineita – joskus huomio voi jopa kääntyä täysin vääriin asoihin ja oma kiipeily alkaa kärsiä tilanteesta. On hyvä muistaa, että aina löytyy joku itseä vahvempi, taitavampi, notkeampi, ulottuvampi, kiinnostavampi tai jollain muulla mittarilla ”parempi” kiipeilijä. Joskus käy niinkin, että joku, jota olit pitänyt itseäsi heikompana, alkaakin pärjätä paremmin kuin sinä. Kun Instagramia selaa, muiden kiipeilijöiden elämä näyttää olevan yhtä juhlaa – sendejä tulee, flashasin tämän ja tuon, tämäkin meni tokalla, olipa helppoa!

Jos joku väittää, ettei muiden kiipeily koskaan aiheuta negatiivisia tunteita tai ettei ikinä vertaile itseään muihin, se ei taatusti ole totta. Käytännössä joka kerta, kun näet jonkun kiipeämässä reittiä, vertaat itseäsi häneen. Se tapahtuu hyvin pitkälle automaatiolla eikä siihen tule niin kiinnitettyä huomiota. Jos kyseessä on sinulle uusi reitti, arvioit sen soveltuvuutta itsellesi muiden kiipeilyn kautta. Todennäköisesti teet paljonkin reittivalintoja toisten kiipeilyn perusteella. Alitajuisesti myös lokeroit kiipeilijöitä sen mukaan miten vahvoja tai taitavia he ovat suhteessa itseesi. ”Jos tuo pääsi, kyllä minäkin pääsen!” Jos taas kyseessä sellainen reitti, jota olet itse kovasti projektoinut, ihan varmasti sinua kiinnostaa miten toiset tuolla reitillä pärjäävät. Meneekö se helposti vai pitääkö taistella? Ovatko samat asiat muille vaikeita kuin sinulle? Kiipeävätkö muut samalla tavalla? Miten he greidaavat sinulle tärkeän reitin?

Jos muiden tekemisten miettiminen saa sinut jatkuvasti huonolle tuulelle, tunnet olevasi surkea kiipeilijä, alat toisten vanavedessä treenata liikaa tai otat muiden takia kovasti paineita omista projekteistasi, olisi syytä pysähtyä.

Itse ajattelen niin, että vain omalla kiipeilyllä on lopulta merkitystä. Jos muut ihmiset alkavat vaikuttaa minuun liikaa, hyväksyn tunteeni, mutta palautan itseni mahdollisimman nopeasti takaisin perusasioiden ääreen. Minun ei tarvitse todistaa kenellekään mitään. Kenenkään onnistuminen ei ole minulta pois. Minä kuljen omaa polkuani ja muut omaansa. Tärkeintä on se, että kaikki saavat kiipeilijöinä tehdä ja kokea itselleen merkityksellisiä asioita. Jokainen meistä on erilainen ja jokaisella on omat vahvuutensa. Jokaisella meistä on oma, hieno kehityskaarensa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s