Kun mahdottomasta tehdään mahdollista

”Hullun hommaa.” ”Älytöntä.” ”Minä en ikinä jaksaisi.” ”Eikö olisi helpompaa käyttää tikkaita?” Muun muassa näin minulle on kommentoitu, kun olen kertonut käyttäneeni vuoden elämästäni siihen, että onnistuin kiipeämään yhden reitin. Kyllä, luit oikein, kokonainen vuosi yhden ainoan reitin sahaamiseen. Jos asiaa katsoo ulkopuolelta, tietämättä lajista tai minusta mitään, järjettömältä touhu varmaan vaikuttaakin. Jokainen päivä oli kuitenkin mielestäni hyvin käytetty. Jos totta puhutaan, vuosi oli oikeastaan lyhyt aika, sillä moni kiipeilijä ratkoo vaikeita projektejaan paljon kauemmin.

Minä ensimmäisellä projektillani maaliskuussa 2017 (Humpuukitalous 7A, Luohua)

Mitä on projektointi ja mitä järkeä siinä on?

Sanaa ”projekti” käytetään melko vapaasti kuvaamaan sellaista reittiä, jota aktiivisesti työstää mutta jota ei vielä pääse. Itse kuitenkin puhun projekteista vain silloin, kun reitti on todella vaikea suhteessa omaan tasooni. Ei riitä, että onnistuminen ottaa muutaman yrityksen, vaan sen eteen pitää oikeasti tehdä töitä. Paljon töitä. Niin paljon, että jossain vaiheessa pää melkein räjähtää.

Projektointi alkaa tyypillisesti niin, että syystä tai toisesta tehdään päätös: minähän kiipeän tämän vielä joskus. Seuraavaksi tutustutaan reittiin ja sen luonteeseen, etsitään siitä tietoa, tehdään suunnitelma, kokeillaan, epäonnistutaan. Tehdään uusia suunnitelmia, epäonnistutaan. Kuunnellaan muiden neuvoja, epäonnistutaan. Otetaan videoita, analysoidaan mikä meni hyvin ja mikä huonosti, kokeillaan uudestaan. Hankitaan lisää voimaa, tehdään oheisharjoitteita, rukoillaan sään jumalia, syödään terveellisesti, optimoidaan oma kunto. Treenataan yhtä ainoaa liikettä satoja ja taas satoja kertoja. Päästään välillä vähän eteenpäin ja iloitaan siitä. Sitten otetaan yhtäkkiä takapakkia oikein kunnolla ja unohdetaan sekin, mitä aiemmin on jo opittu. Turhaudutaan täysin, yritetään uudestaan raivoisasti. Epäonnistutaan. Rauhoitutaan ja yritetään keskittyneesti, zen-mielentilassa varmasti onnistuu! Epäonnistutaan. Kerätään hyvää fiilistä, koska ei kannata yliajatella. Epäonnistutaan. Tehdään taas uusi suunnitelma. Epäonnistutaan. Palataan alkuperäiseen suunnitelmaan. Epäonnistutaan. Uhataan lopettaa koko kiipeily. Sitten, juuri kun sitä vähiten odottaa, projekti nytkähtää yllättävästi eteenpäin ja pohjamudissa rypevä itsetunto kohoaa taivaaseen – tullakseen sieltä kohta ryminällä alas. Sama pyörä pyörii viikkoja, kuukausia, joskus jopa vuosia, ja kaiken energiana on pieni toivo siitä, että reitin kiipeäminen on ehkä jonain päivänä mahdollista. Projektointi on suurimmaksi osaksi loputonta yrittämistä ja epäonnistumisen sietämistä. Toisin sanoen sitä, että jaksaa aina nousta ylös, vaikka turpaan tulee.

Jani Lehtola ja

Jani on yrittänyt ”Lada miestä kuljettaa” -projektia 7 vuotta. Kaikki mahdolliset kirosanat on jo käytetty, mutta silti virtaa riittää.

Miksi sitten pitää tehdä asiat niin kamalan vaikeiksi, kun palkinnon saamisesta ei ole mitään varmuutta? Miksi mennä kerta toisensa jälkeen kiven juureen epäonnistumaan, kun voisi tehdä jotain mukavaakin? Mikä epäonnistumisessa oikein koukuttaa? Kiven päälle pääsee kyllä, jos menee helpoimmasta kohdasta. Tai vielä sitäkin nopeammin, jos käyttää niitä tikkaita. Siinä on vain se ongelma, että siinä ei opi eikä kehity – ja ennen kaikkea, se ei tunnu miltään.

Helppo voi olla toisinaan mukavaakin, sitä ei käy kieltäminen. Itse en kuitenkaan jaksa sitä loputtomiin. Jos elämä soljuu liian helposti eteenpäin, kaikki alkaa ennen pitkää tuntua tasapaksulta. Tyytyväisyys elämän pieniin, hyviin asioihin vähenee, kun koskaan ei tarvitse kokeilla missä omat rajat kulkevat, ei kohdata eikä voittaa omia pelkojaan, ei epäonnistua, ei kaivaa itseään takaisin jaloilleen sontakasasta. Eikä myöskään kokea niitä kaikkein suurimpia onnistumisen tunteita. Elämän virran mukana kelluessa on niin kovin turvallista, kun ei tarvitse räpistellä vastaan – mutta samalla monet hienot kokemukset ja mahdollisuudet vilisevät ohi. Ehkä kaikki eivät ajattele samalla tavalla, mutta minä kaipaan elämääni haasteita. Suuria haasteita. Vähän verta nenästäni. Jotain, joka pakottaa minut ylittämään itseni ja kyseenalaistamaan omat rajani.

Kun ei valitse sitä helpointa tietä, ylös on pitkä mutta palkitseva matka

Kun ei valitse sitä helpointa tietä, ylös on pitkä mutta palkitseva matka

Kuinka valita hyvä projekti

Lienee osittain taito- ja osittain tuurilaji onnistua valitsemaan itselleen sopiva projekti. Se ei saisi mielestäni olla liian helppo, koska silloin se ei ole projekti lainkaan. Paras projekti on todella vaikea, mutta ei mahdoton. Siinä on se hiuksenhieno, mutta merkittävä ero, jota voi olla vaikea tunnistaa. Jossain mielen sopukassa pitää olla olemassa pieni usko siihen, että voi joskus onnistua, jotta motivaatio pysyy yllä.

Ensimmäisen projektini kanssa minulle kävi niin, että jollain lailla tiesin heti reitin nähtyäni, että se voisi sopia minulle, vaikka olin silloin vielä hyvin kokematon. En ollut vielä siinä vaiheessa tietoisesti etsimässä itselleni mitään niin vaikeaa kiivettävää, se vain tapahtui. Sitä on vaikea selittää. Katselin kun muut kiipesivät reittiä, ja jostain vain syttyi suuri halu kiivetä se. Reitti oli hieno. Pidin siitä, että se oli jyrkkä ja vaati voimaa. Tiesin myös, että se olisi minun mittaiselleni haastava. Taitoni tai voimani eivät riittäneet siihen alkuunkaan. Monikaan nainen ei ollut sitä kiivennyt. Se suorastaan haisi haasteelta. Pakkohan sitä oli alkaa kiivetä!

Humpuukitalous syksyllä 2016

Reitin tasoksi on vuosien saatossa kiinnittynyt 7A. Tässä vaiheessa ehkä moni enemmän kiipeillyt ajattelee, että pyh, ei 7A nyt mikään kummoinen projekti ole ja lakkaa lukemasta tätä kirjoitusta. En väitä, että se pitäisikään olla kaikkien mielestä hienoa tai erityisen kiinnostavaa. Monelle ensimmäinen 7A on varmaankin ollut helppo etappi, lähes läpihuutojuttu. Minulle se ei kuitenkaan ollut. Minulle ensimmäinen 7A oli haastava rutistus, joka vaati sitkeyttä ja määrätietoisuutta, ja olen siitä ylpeä monestakin syystä.

Suurimmat haasteet

Olin harrastanut kiipeilyä projektin aloittaessani 9 kuukautta enkä pystynyt tekemään reitistä yhtään ainutta muuvia. Otteissa pysyminen ja niiltä liikkuminen mihinkään muuhun suuntaan kuin kankku edellä tonttiin tuntui lähes mahdottomalta. Olin kiivennyt aiemmin vain yhden 6A -ulkoboulderin ja muutaman vitosen. Lisähaastetta toi se, että olin aloittanut kiipeilyharrastuksen vasta 40-vuotiaana, joten en todennäköisesti ollut ihan samalla viivalla nuorena aloittaneiden kanssa. Jonkinlaisiksi rajoitteiksi voi mieltää myös hobitin mittasuhteet (160,5 cm / apinaindeksi -0,5) sekä rautakankimaisen sulokkaan liikkuvuuden. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät minun myös narisevan säännöllisin väliajoin siitä, että hanurini on yliherkkä painovoiman vaikutukselle. (Se ei ehkä ole totta, mutta aina pitää joku syntipukki olla, jos ei onnistu.) Onneksi silti löytyy niitä vahvuuksiakin oikein kaksin kappalein: voima ja jääräpäisyys. Niillä, varsinkin jälkimmäisellä, pääsee aika pitkälle, vaikka välillä voi kyllä vähän sattuakin.

Alku oli minulle kaikkein vaikein ja minulla oli siihen lukuisia eri strategioita, joita kokeilin (Kuva: Jani Lehtola)

Alku oli minulle kaikkein vaikein. Yritin ratkaista sitä 4-5 eri tyylillä ennen kuin onnistuin. (Kuva: Jani Lehtola)

Projektointi on aina vähän helpompaa, jos voi käyttää hyväksi muilta saatua tietoa. Se tyyli, millä muut olivat aiemmin kiivenneet reitin, ei kuitenkaan sopinut minulle lainkaan. Siksi neuvoista ei ollut minulle varsinkaan vaikeimmissa kohdissa juurikaan hyötyä. Pidemmillä ei yleensä ole oikein taitoa hahmottaa miten lyhyempi kiipeää, ja naisilla kehon painopiste on yleensä hieman eri kohdassa kuin miehillä (ts. se hanuri-efekti, josta aiemmin mainitsin).

Minun oli käytettävä huonompia väliotteita ja muuveja tuli enemmän, jolloin reitistä tuli minulle samalla myös hieman pidempi ja raskaampi. Siinä oli yhteensä 4 kriittistä kohtaa, jotka kaikki tuntuivat jo yksinäänkin lähes toivottomilta – saati sitten, että niissä olisi vielä pitänyt onnistua yhteen putkeen. En kuitenkaan stressannut siitä kamalasti, vaan keskityin ratkaisemaan ongelmat yksi kerrallaan.

Minulla oli Jani coachaamassa ja tsemppaamassa alusta loppuun, mutta nuo kaikkein haastavimmat kohdat minun oli selätettävä lopulta yksin. Se, että jouduin keksimään ratkaisut itse, oli oikeastaan juuri se juttu, joka teki onnistumisesta niin hienoa.

Removing the hook on Humpuukitalous (7a)

Yksi haastavista kohdista oli huukin irrottaminen putoamatta (Kuva: Jani Lehtola)

Motivaation ylläpitäminen

Oma asenne ja sen tietoinen muokkaaminen vaikutti siihen, että jaksoin ravata kivellä 18 kertaa ja jatkaa yrittämistä kerrasta toiseen. Pidin kiinni siitä, että etsin jokaisesta sessiosta edes yhden positiivisen asian. Jotain, joka oli mennyt eteenpäin tai erityisen hyvin, vaikka muuten tuntuisikin siltä, että oli tullut lähinnä takapakkia. Aina jotain löytyi. Se saattoi olla joskus todella pientä, kuten tunne siitä, että kiipeilyasento oli ehkä vähän tasapainoisempi kuin edellisellä kerralla.

Muutama sellainenkin hetki tuli, kun takki oli aivan tyhjä. Silloin minut pelasti se, että Jani oli tukena. Hänen ansiostaan vältin varmasti myös monet virheet – ja ehkä myös kohtalokkaat putoamiset.

Peikko nimeltä pelko

Kun kiipeilykokemusta ei niin kamalasti ollut, kysyi melkoisesti kanttia kiivetä reitin loppuosa. Se ei ollut mielestäni mitenkään erityisen vaikea, mutta Luohuan kivi on korkea. Viimeistä reunan yli kurotusta on kuvailtu mm. sanoilla ”kuumottava” ja ”kuolemantoppaus”. Lipeäminen 5-6 metrin korkeudessa ja kiven kyntäminen mahallaan ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto.

Reitin loppuosassa tärkeintä oli pitää oma pää kasassa (Kuva: Jani Lehtola)

Reitin loppuosassa tärkeintä oli pitää oma pää kasassa (Kuva: Jani Lehtola)

Korkealla en ajattele lainkaan sitä, mitä kaikkea pahaa voisi käydä. Se on kai jonkinlainen turvamekanismi, joka toimii minulla muissakin uhkaavissa tilanteissa. Mietin ja arvioin riskit kyllä etukäteen (enkä ota tyhmiä riskejä, koska haluan kiivetä enkä olla sairaalassa). Saatan pelätäkin etukäteen, mutta kun on aika kiivetä, työnnän kaikki pahat ajatukset syrjään. Pelolle ei voi antaa valtaa tai epäonnistuu. Kun kiipeän, ei ole mitään muuta kuin minä ja kivi. Keskityn yhteen asiaan kerrallaan ja siihen, että teen kaiken hyvin. Kuvaan sitä eräänlaiseksi putkinäöksi. Tiedän, että onnistun, kunhan olen huolellinen. Olen kuin jyrä, joka rullaa eteenpäin ennalta suunniteltua tietä, varmoin ja pienin askelin. ”Siirrä jalka, laita paino hyvin jalalle, varmista että jalka on otteella oikein, siirrä paino jalalle, kurota otteelle, ota tukevasti kiinni, älä korjaa liikaa. Pidä paino jalalla, siirrä toinen jalka, varmista että se on otteella oikein, siirrä paino jalalle, kurota seuraavalle otteelle.” Ja niin edelleen, kunnes pääsen kiven päälle. Adrenaliinibuusti tulee sitten vasta jälkeenpäin, kun kaikki on jo ohi.

Oma asenne ratkaisee lopulta kaiken

Vaikean boulderin kiipeämisessä on mielestäni paljon samaa kuin siinä, miten elämässä pääsee yleensäkin eteenpäin. Fyysiset ominaisuudet ja rajoitteet ovat vain yksi kiipeämisen ulottuvuus. Suurin rajoite löytyy todellisuudessa omien korvien välistä. Pystynkö tähän vai enkö pysty? Jaksanko yrittää vai enkö jaksa? Kestänkö epäonnistumiset ja opin niistä, vai luovutanko?

Jos haluaa onnistua, mielestäni on tärkeää oppia ajattelemaan asioita positiivisemmalla tavalla. Onko tämä reitti siis sinulle ”lähes mahdoton” vai ”ehkä mahdollinen”? Sama asia, mutta eri asenne. Entä pystytkö näkemään itsessäsi myös mikrotason kehitystä ja iloitsemaan siitä, ammentamaan siitä uutta voimaa? Muistatko kuusi asiaa, jotka menivät huonosti, vai yhden asian, jossa kehityit vähän?

Jani ja Desperado low start project

Lähes mahdoton vai ehkä mahdollinen?  Jani ja Desperado low start project.

Projektointi ei varmasti sovi kaikille, mutta se voi olla hyvin palkitsevaa. Sinä lopulta päätät itse, minne haluat omat rajasi asettaa. Hyväksytkö rajasi sellaisenaan totuutena, vai uskallatko kyseenalaistaa ne ja yrittää siirtää niitä? Pysytkö mukavuusalueellasi vai kokeiletko jotain oikeasti haastavampaa? Kuinka kauan jaksat yrittää ennen kuin luovutat? Löydätkö vielä jonkun uuden tavan ratkaista ongelma? Voisiko jokin, jonka jo mielessäsi hylkäsit, kuitenkin olla se ratkaisu?

Vaikka onnistumisen tunne voi olla se mieleenpainuvin juttu pitkän projektoinnin jälkeen, käteen jää todellisuudessa paljon muutakin. Matkan varrella oppii sietämään epäonnistumista, nousemaan aina uudelleen jaloilleen ja etsimään uusia ratkaisuja silloinkin, kun tie näyttää nousseen pystyyn. Näistä taidoista on ainakin itselleni ollut suoraa hyötyä monilla elämän osa-alueilla: työssä, yllättävissä tilanteissa, ihmissuhteissa, muissa harrastuksissa. Oikeastaan aivan kaikessa.

Alla on vielä Janin tekemä videotarina siitä, millainen työ tuo vuoden mittainen projektini oli. Nollatilanteesta kuljettiin aika pitkä matka siihen, että reitti onnistuneesti topattiin. Myönnän, että saatan olla vähän hullu, mutta ainakin olen tyytyväinen ja aikaansaava hullu. Ja tämän pienen alkusoiton jälkeen jatketaan tietenkin taas eteenpäin kohti isompia haasteita. Pari uutta tuttavuutta on jo työn alla, saa nähdä kuinka monta vuotta niiden parissa kuluu. 😉

Jos haluat skipata mokaamiset ja pikakelata suoraan onnistumiseen, se löytyy kohdasta 09:53.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s