Kolmisen vuotta sitten aloin kiinnittää enemmän huomiota ajan kulumiseen – siihen, miltä se itsestä tuntuu ja kuinka rajalliset päivänsä kannattaa käyttää. Ajatusprosessi käynnistyi eräänä iltapäivänä Pasilan aseman junalaiturilla, kun näin pienen pojan ihmettelemässä innostuneena kahta varpusta. Aloin itsekin seurata lintujen touhuja. Jostain kaukaa mieleeni välähti muisto siitä, miltä ympärilläni olevat asiat olivat tuntuneet silloin, kun olin lapsi. Silloin kaikessa oli jotain huomion arvoista, hienoa, uutta ja ihmeellistä. Niin ei ollut enää. Olin kadottanut yhteyden ympäristööni ja tietyllä tavalla myös itseeni.

Miksen enää katsonut ympärilleni? Olinko muka nähnyt ja kokenut jo kaiken? Kohelsin paikasta toiseen kuin putkessa, jonka ulkopuolella ei ollut mitään. Aikataulut, rutiinit ja jatkuva odottaminen olivat vallanneet elämäni. Yleisimmin odotin työpäivän tai työmatkan päättymistä, viikonloppua tai seuraavaa lomaa. Samalla, kun odotti jotain parempaa, aika vain katosi johonkin. Viikot, kuukaudet ja vuodet vilisivät ohitseni kiihtyvällä tahdilla. Kun kauan odotetettu viikonloppu tai loma vihdoin tuli, ne olivat ohi yhdessä hujauksessa, ja odottaminen alkoi jälleen.

Tuntui, että olin sokeutunut ja kadottanut jotain todella olennaista elämästä. Minussa heräsi halu elää toisella tavalla. Päätin, että vähentäisin ympäriinsä sinkoilua. Opettelisin uudelleen pysähtymään ja näkemään asioita, tutustuisin itseeni paremmin, antaisin itselleni mahdollisuuden tuntea enemmän. Lakkaisin odottamasta ja keskittyisin siihen, että juuri tämä päivä olisi mahdollisimman hyvä. Se oli yksi parhaita päätöksiäni koskaan.

Miten muutos sitten käytännössä tapahtui? Hitaasti, mutta varmasti. Muistutan itseäni yhä uudelleen siitä, että pitää hypätä putkesta pois, kulkea hitaammin. Pysähdyn ja havainnoin. Avaan mieleni sille, mitä tapahtuu juuri nyt, tässä missä olen. Painan mieleeni sen, miltä ilma tuntuu iholla ja miltä se tuoksuu. Kuuntelen ääniä. Käyn maan tasalla. Katson ylös puihin. Katson lähelle. Katson kauas. Etsin pieniä yksityiskohtia, joita ei normaalisti huomaisi. Kuvioita, muotoja, pintoja, värejä. Kiinnitän huomiota siihen, millainen valo tänään on ja miten se vaikuttaa siihen, mitä näen. Painan asioita mieleen. Suljen mielestäni odotukset, ainakin pieneksi hetkeksi. Hengitän ja rauhoitun.

Hyvin yksinkertaisen asennemuutoksen kautta olen alkanut nähdä uudelleen pieniä, kiinnostavia asioita ja saanut niistä paljon iloa elämääni. Matka on vielä kesken, mutta joka päivä opin jotain uutta. Silloin tällöin saatan edelleen sortua koheltamiseen, mutta melko pian muistan rauhoittaa tahtia. Mikä tärkeintä, aika tuntuu kulkevan nykyään rauhallisemmin. Hienointa on se, että jokainen päivä, jona olen katsonut ympärilleni silmät ja sydän avoinna, on ollut hyvä päivä.

Olen mahdollisuuksien mukaan tallentanut näkemiäni ja kokemiani asioita myös valokuvin, joista joitakin on tämän kirjoituksen kuvituksena. Toivottavasti niistä on myös sinulle iloa.