Jos King Fisher oli hieno boulderi, löytyy meiltä täältä Suomestakin onneksi joitakin todellisia helmiä. Sellainen on esimerkiksi Elämä on pyyttonia (7B) Luohualla, jonka sain kiivettyä vappuaattona 2020 kovan työn tuloksena. Vaikka Karhuviian kiven maisemat eivät ehkä vedäkään vertoja Lofooteille, itse reitti on niin hieno, että olen vieläkin fiiliksissä sendistä!

Pyytton on siitä kiva boulderi, että siihen on monta erilaista betaa riippuen siitä mitkä omat mitat ja vahvuudet ovat. Mikään tyyli ei kuitenkaan välttämättä ole helppo – kruksit vain ovat erilaiset sen mukaan miten kiipeää. Minulle krukseja oli käytännössä neljä: sloupille kurotus, jalan siirto/nosto huukin irroittamisen jälkeen, underin kääntö ja toppaus.

Yleisimmin Pyyttonin alku kiivetään niin, että vasen jalka nostetaan ylös hyllylle toe hookkiin. Omasta mielestäni taas helpoimmin ja keveimmin alku ratkeaa niin, että on pysyttelee vain reilusti alhaalla ja käyttää pieniä jalkaotteita. Aina ei kannatakaan tuijotella liikaa miten muut kiipeävät, vaan lähteä rohkeasti kokeilemaan sitä mikä luontevimmalta tuntuu.

Alun hyvien otteiden jälkeen päästään ensimmäiseen varsinaiseen kruksiin. Pyyttonin sloupit ovat todella liukkaat ja herkät kelimuutoksille, joten tässä kohdassa monilla tulevat vastaan ensimmäiset haasteet. Minulla ensimmäinen vuosi meni siihen, että yritin keksiä miten voisin päästä tästä kohdasta ohi – kenenkään beta sopinut minulle suoraan, sillä en ylety kauimmaiselle sloupille alhaalla olevalta jalkaotteelta. Kokeilin huukkia useita kertoja matkan varrella ja se tuntui aluksi todella hankalalta. Keväällä 2019 sain kuitenkin tekniikan kohdalleen ja muuvin tehtyä. Samalla myös alkoi tuntua siltä, että reitti olisi minulle mahdollinen, joten aloin panostaa treenaamiseen enemmän.

Oman betan keksiminen yksin on hidasta. Jos joku olisi näyttänyt minulle, että kiipeä tämä kohta näin, olisin todennäköisesti edennyt projektinnissa paljon nopeammin – on huomattavasti helpompaa tulla valmiiseen pöytään kuin miettiä ja kokeilla kaikki alusta asti itse. Mutta kolikolla on kääntöpuolikin. Ainakin itse arvostan paljon enemmän juuri niitä sendejä, joiden eteen olen saanut tehdä kunnolla töitä ja jotka olen pystynyt ratkomaan aivan omalla tavallani. Toisille on ehkä tärkeää se, että reitit menevät mahdollisimman vähillä yrityksillä. Minulle taas on tärkeää se, että reitit ovat riittävän haastavia.

Luulin ensin, että slouppirallin jälkeen helpottaisi. Olinpa aika väärässä. Sloupin jälkeinen huukin irroittaminen ja sitä seuraava jalansiirto osoittautui minulle ylivoimaisesti vaikeimmaksi ja herkimmäksi kohdaksi koko reitillä – sen parissa kului taas melkein vuoden päivät. Jos et ole hobitti, voit skipata tämän muuvin kokonaan. Minun oli kuitenkin siirrettävä jalka, sillä olisin ollut muuten niin suorana, ettei huukki olisi enää pysynyt seuraavalle otteelle kurottaessa.

Koska asento on kuitenkin niin kovin herkkä, onnistumisprosentti oli aluksi huono. En pystynyt ymmärtämään miksi muuvi joskus onnistui ja joskus taas ei millään. Aika monta myöhäisillan tuntia kuluikin tuijottaessa videoita ja analysoidessa yrityksiä. Pilkoin muuvin mielessäni osiin, kunnes lopulta keksin mikä siinä kiikasti. Kyse oli monen asian summasta – voimankäytöstä, vartalon liikkeestä sekä siitä miten pidin otteesta kiinni.

Jalannoston jälkeen tulee muutama helpompi muuvi ennen loppuhuipennusta eli Hirven taivaan (6C) toppausta. Reitin loppuosa on lyhyelle huomattavasti kinkkisempi, sillä siinä on kaksi pitkää kurotusta, joissa molemmissa joutuu hieman kikkailemaan.

Jos olet lyhyt kuten minä, et suoraan ylety myöskään topissa olevalle hyvälle kahvalle, vaan joudut käyttämään huomattavasti huonompia väliotteita. Otteita ei näe, joten sinun on tunnustelen etsittävä ne. Siksi kannattaa ennakkoon käydä katsomassa ja merkkaamassa otteet tai pyytää kaveri kiven päälle näyttämään. Itse suoritukseen minulla on oikeastaan vain yksi vinkki: harjoittele etukäteen. Oikeasti. Mieluummin monta kertaa. Korkeahkon boulderin toppaaminen varmasti jännittää eikä sitä välttämättä halua ”turhaan” lähteä tekemään irrallaan. Voin kuitenkin vannoa, että se tuntuu taatusti vielä sata kertaa epämukavammalta, jos olet topissa ensimmäistä kertaa silloin, kun voimasi ovat hiipumassa reitin alkuosan runttauksen jäljiltä eikä sinulla ole aavistustakaan mitä pitäisi tehdä. Olin itse kiivennyt topin kuusi kertaa ennen varsinaista sendiä.

Vinkkini Pyyttonille

• Projektoi keväällä tai syksyllä. Kesällä kivi lämpiää niin, että vaikka ilma viilenisikin, kitka on huono. Kesäkuussa saattaa vielä olla hyviä kelejä, jos on ollut viileää, mutta heinä–elokuussa ei kivelle juuri kannata mennä.
• Kiipeä illalla. Kitka on yleensä parhaimmillaan vasta noin puoli tuntia auringonlaskun molemmin puolin. Jos aurinko paistaa reitille, kannattaa kiivetä jotain muuta.
• Varmista, että pädit ovat hyvin. Reitin alla on iso juuri, johon moni on taittanut nilkkansa. Myös liian ohut tai vääränlainen pädi voi aiheuttaa nilkan taittumisen.
• Spottaaja mukaan! Pyytton on pitkä ja korkea reitti, joten yksin ei kannata sendiä yrittää.
• Hio jokainen muuvi mahdollisimman sulavaksi. Pitkähköllä reitillä onnistumisen todennäköisyys kasvaa, kun sinun ei tarvitse käyttää aikaa muuvien miettimiseen.
• Harjoittele toppia. Tätä ei voi korostaa liikaa. On oikeasti 100x mukavampaa ja turvallisempaa sendata, kun tietää mitä topissa pitää tehdä!
• Treenaa voimaa, corea ja kestävyyttä. Kropassa pitää olla sen verran jytyä, että jaksaa kannatella kunnolla itseään sloupeilta. Jalannostobeta taas vaatii coresta riittävästi potkua.

Betavideo

Se, että sain Pyyttonin kiivettyä, ei ollut yksin minun ansiotani. Siksi haluankin lopuksi vielä kiittää kaikkia niitä, joilla on ollut osuutensa tässä onnistumisessa:

• kiitos kaikille, jotka ovat tämän kahden vuoden aikana kränkänneet Pyyttonia kanssani, kannustaneet minua paikan päällä ja lähettäneet tsemppiviestejä
• kiitos Vilille toppiotteiden näyttämisestä kriittisellä hetkellä
• erityiskiitos Janille – ilman Janin tukea ja spottausta en olisi saanut tätä koskaan kiivettyä enkä olisi pystynyt yrittämään täysillä!