Olen luonteeltani projektoija. Kiipeän mieluummin yhden vaikean boulderin kuin sata helppoa, ja siksi minut näkeekin usein kuukaudesta toiseen samojen kivien alla ihmettelemässä samoja muuveja. Haasteena tässä harrastuksessa on se, että lähimmät projektimme ovat 1,5–2,5 tunnin päässä kotoa eikä kiville pääse läheskään niin usein kuin haluaisi. Jotta projektit saisi edes jotakuinkin järjellisessä ajassa toppiin, on oikeastaan ollut pakko alkaa optimoida omia tekemisiään. Kun kerran kivillä on rajallisesti aikaa, on parempi käyttää tuo aika tehokkaasti ja fiksusti.

Tässä kirjoituksessa jaan muutamia oppeja ja oivalluksia, joista on ollut minulle apua vaikeiden muuvien työstämisessä. Sanomattakin on selvää, että kaikkein tärkeintä on se, että jaksaa yrittää eikä anna periksi. Tällä kertaa en kuitenkaan keskity siihen, vaan vähän pienempiin käytännön asioihin, joista voisi mahdollisesti olla hyötyä muillekin. Osa näistä opeista on periytynyt käyttööni kumppaniltani Janilta, osa taas on enemmän oman, pitkäaikaisen pohdiskeluni tulosta. Vaikutteita näihin kaikkiin on kertynyt monesta eri paikasta.

1. Kuvaa ja analysoi

Ensimmäinen ja ehkä jopa tärkein asia: kun työstät projektisi vaikeita muuveja, kuvaa kaikki yrityksesi. Joka ikinen. Tallenna kaikkien sessioiden parhaat vedot ja säilytä tallenteet niin kauan kun projektoit kyseistä reittiä. Tätä ei tehdä sen vuoksi, että saataisiin kivoja Insta-postauksia, vaan siksi, että pystyisit seuraamaan edistymistäsi ja analysoimaan mitä sinun kannattaa seuraavaksi tehdä. Parhaan hyödyn saat silloin, jos käytät aina samaa kuvakulmaa, mutta tärkeintä on se, että videolta näkee hyvin missä asennossa olet ja mitä tapahtuu muuvin aikana.

Kameran säätämisessä ja klippien tallentelussa menee paljon aikaa eikä se välttämättä aina ole kivaa. Miksi siis kannattaa nähdä monen vaiva? Siksi, koska muuvin aikana keho tekee valtavasti asioita yhtä aikaa eikä pää välttämättä ehdi ymmärtää kaikkea. Mihin suuntaan liike lähti? Missä asennossa jalka oli? Miksi äsken yletyin paremmin, mutta nyt taas en? Videot ovat erinomainen tuki niin muistamiseen, tekniikan korjaamiseen kuin itsensä motivoimiseenkin. Videoiden avulla voi myös pystyä palauttamaan itsensä taas ruotuun jos projektissa alkaa yhtäkkiä tulla takapakkia.

Minulle on usein käynyt niin, että onnistun kertaalleen tekemään jonkun vaikean muuvin, mutta sitten unohdan sen saman tien. En vain pysty enää toistamaan sitä. Videot voivat tässä osoittautua korvaamattomaksi avuksi, sillä virhe saattaa paljastua, kun vertaa onnistunutta ja epäonnistunutta yritystä toisiinsa rinta rinnan.

Tästä hyvänä esimerkkinä on se, kun vuonna 2018 hukkasin Isakin (7A+) kruksimuuvin totaalisesti. Ensin osasin sen, sitten en enää onnistunut millään. Kotona videoita vertaillessani huomasin, että onnistuneessa ja epäonnistuneessa muuvissa pääni oli hieman eri asennossa. Seuraavassa sessiossa korjasin asian ja kas, sendihän sieltä napsahti. Ilmeisesti pään asennon muuttaminen vaikutti koko vartalon asentoon, jolloin pääsin tehokkaammin mantteloimaan käden päälle. En tiedä ihan tarkkaan miksi se toimi, mutta se toimi.

2. Opettele muistamaan muuvit

Pidemmällä aikavälillä minulle on ollut paljon hyötyä siitä, että olen tietoisesti alkanut opettaa itseäni muistamaan muuvit ja niiden osat. Mielestäni se on olennaisesti nopeuttanut vaikeiden muuvien sisäistämistä ja parantanut niiden toistettavuutta.

Ennen kun lähden yrittämään muuvia, kerron itselleni vaihe vaiheelta mitä aion tehdä. Yleensä sanon pääpointin myös ääneen, esimerkiksi: ”Nyt työnnän voimakkaammin huukilla ja siirrän kroppaa enemmän oikealle”. Yrityksen jälkeen kertaan välittömästi kaiken mitä tapahtui, kun tilanne on vielä tuoreena mielessä. Pysyinkö alkuperäisessä suunnitelmassani? Jos en, miksi en? Millainen asentoni oli kun lähdin tekemään muuvia? Miten sormeni olivat otteilla? Missä ja miten jalkani olivat, miten paino oli jakautunut jaloille ja käsille? Mistä asennosta hain vauhtia? Mihin suuntaan liike lähti? Mitä tein jaloillani ja vartalollani liikkeen aikana? Kiertyikö asentoni tai jalkani johonkin suuntaan liikkeen aikana? Miltä muuvi tuntui?

Jatkan asioiden työstämistä mielessäni vielä kotonakin ja käytän apuna myös videoita. Kaikkeen ei välttämättä löydy kerralla vastausta, mutta pala palalta yhtälö alkaa yleensä ratketa. Esimerkiksi juuri tällä viikolla ymmärsin miksi olen jatkuvasti pudonnut Luohuan pääprojektini kruksimuuvista. Kyseisen muuvin aikana pitää osata tehdä monta asiaa juuri oikeaan aikaan, ja palastelemalla pystyin lopulta ymmärtämään mistä kaikesta epäonnistuminen tarkalleen ottaen kiikasti. Kyse oli sekä voimankäytöstä, vartalon liikkeestä että siitä miten pidin otteesta kiinni.

3. Kokeile muuvin loppuasentoa

On helpompi lähteä tekemään muuvia oikein, jos ymmärtää mihin asentoon sen pitäisi päättyä. Siksi kannattaa aina kokeilla loppuasentoa etukäteen, jos se vain on mahdollista (aina ei välttämättä ole). Jos et itse ylety tai pääse otteelle, pyydä kaveria työntämään. Kun asento tarttuu lihasmuistiin, asioita saattaa alkaa loksahdella kohdalleen kuin itsestään.

4. Tarkista liikkeen suunta

Liikkeen suunnalla on iso merkitys sille pystyykö muuvin pysäyttämään hallitusti vai ei. Jos suunta on väärä, keho jatkaa liikettään eikä otteella pysy, vaikka kuinka puristaisi. Kun olen ensin testannut mihin asentoon minun pitäisi päätyä (ks. kohta 3), mietin sitten miten suuntaisin liikkeen, että liikkeeni pysähtyisi tuohon haluamaani asentoon enkä lentäisi lepikkoon. Joskus esimerkiksi kroppaa pitää päästää ennen vetoa hieman etäämmälle kivestä, jotta liikkeen voi suunnata viistosti kohti otetta sen sijaan, että liike menisi suoraan kiven seinämän suuntaisesti.

5. Vahvista heikkouksiasi

Joskus tietenkin käy myös niin, että muuvi ei mene, koska olen liian heikko. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että heikkous voi olla jotain ihan muuta kuin sormien heikkoutta. Siispä ennen kuin rikot näppisi ylitreenaamalla sormivoimaa, kannattaa miettiä olisiko jonkun muun asian vahvistamisessa tai oman kiipeilytekniikan parantamisessa enemmän järkeä.

Pitkäaikaisen projektini Pimp my riden (7B+) muuveissa ongelmakohtiani olivat puutteellinen huukkaustekniikka sekä liian heikko keskivartalo, vaikka alkuun ajattelin etten vain jaksa puristaa tarpeeksi. Corelle annoin kyytiä cavella muutamilla tiukoilla oheisharjoitteilla, huukkeja taas treenasin paikan päällä. Kun aloin tosissani harjoitella, ei lopulta mennyt montaakaan viikkoa, kun oikeat liikeradat löytyivät ja huukkailu keveni huomattavasti. Kohta olinkin jo siinä tilanteessa, että sain kaikki projektin muuvit onnistuneesti tehtyä (kiitos Janin armottomalle huukkikoululle 🙂 ).

6. Kuuntele kriittisesti

Kiipeilykavereilta saa hyviä neuvoja, mutta joskus niistä on myös haittaa. Pääsääntöisesti homma toimii niin, että jos kaveri on mittasuhteiltaan ja kiipeilytyyliltään aivan erilainen kuin sinä, hänen neuvonsa eivät välttämättä sovi sinulle lainkaan. Jos jäät jumiin vääränlaiseen betaan, se voi jopa estää edistymisesi pitkäksi aikaa.

Parhaat neuvot olen saanut A) kokeneilta kiipeilijöiltä, jotka tuntevat kiipeilytyylini ja ymmärtävät rajoitteeni tai B) omanmittaisilta kiipeilijöiltä. Tosiasia on kuitenkin se, että erittäin harvoin pääsen kiipeämään sellaisessa seurassa, jossa olisi samanmittaisia kiipeilijöitä kuin minä. Käytännössä lähes kaikissa kiinnostavissa reiteissä on ainakin joitakin muuveja, jotka minun on ratkaistava itse, ja silloin on yleensä parempi sulkea korvansa toisten neuvoilta. Onneksi oma tapa kiivetä on usein sekä se paras että palkitsevin!

Joskus on kuitenkin myös käynyt niin, että toiselta saatu beta on motivoinut minut ylittämään itseni. Tästä on hyvänä esimerkkinä vaikkapa Paska diili (6C+) Luohualla. Ensimmäinen muuvi on lyhyelle vaikea, sillä alkuperäistä jalkaotetta ei ylety käyttämään. Yrittelin muuvia monta vuotta, mutta en vain keksinyt miten sen voisi päästä. Sitten Noora Pekkala (joka on samaa mittaluokkaa kuin minä) onnistui kiipeämään reitin ja kertoi minulle betansa. Muuvi tuntui huonolta, suorastaan väärältä. Olin joskus aiemminkin yrittänyt sitä samalla tavalla ja heittänyt koko idean roskakoriin. Mutta koska Noora oli siinä onnistunut, jatkoin yrittämistä ja luotin siihen, että minäkin voin onnistua – ja lopulta niin myös tapahtui.

Kuuntele siis muiden neuvoja, mutta kuuntele aina kriittisesti. Mieti kuka sinua neuvoo, kuinka erilaisia olette ja kuinka hyvin hän osaa asettua sinun asemaasi. Sitten mieti kuinka todennäköisesti hänen neuvonsa voisivat sinulle sopia. Kaikkea kannattaa yleensä kokeilla, mutta yhteen näkemykseen ei kannata jäädä jumittamaan, jos tuntuu siltä ettei edistystä tule.

7. Optimoi kelit ja oma kunto

Viimeisenä muttei vähäisimpänä: kun haluan itsestäni irti maksimisuorituksen, lähden kiville silloin, kun olosuhteet eivät ole onnistumistani vastaan. Ainahan ne vaikeat projektit tietysti polttelevat mielessä ja niiiiiin kiva olisi päästä joka viikonloppu niitä hakkaamaan, mutta mitä haastavampia muuvit ja otteet ovat, sitä enemmän myös keli ja kitka merkitsee. Yksi ainoa sessio hyvässä kelissä voi olla tuloksekkaampi kuin 20 sessiota huonossa kelissä. Oikeasti siis kannattaa miettiä, olisiko hyödyllisempää käyttää ne 20 huonoa kertaa vaikka omien heikkouksien treenaamiseen.

Monesti kuulee, että kyllä ne vaikeatkin muuvit onnistuvat ”ihan hyvin” myös helteessä ja suorassa auringonpaisteessa. Voihan siinä toki joku muuvi joskus onnistua, mutta huonoissa olosuhteissa onnistuneet muuvit eivät todennäköisesti ole lähelläkään omaa potentiaalista maksimia. En tiedä, ehkä tämä on semmoinen juttu, joka pitää jokaisen itse kokea ennen kuin uskoo – itsekin olen oppinut sen kantapään kautta (Jani on toitottanut minulle näitä asioita niin kauan kuin olen kiivennyt). Ero hyvän ja huonon kitkan välillä voi olla valtava. On aivan hullu kokemus, kun äsken niin liukas kivi tuntuukin yhtäkkiä siltä kuin joku olisi levittänyt siihen liimaa.

Paras keli ei silti välttämättä tarkoita kylmää keliä, vaikka monesti niin väitetään. Ensinnäkin kitka on monimutkainen asia ja siihen vaikuttaa ilman lämpötilan ohella moni muukin muuttuja (mm. kiipeilijän oma lämpötila, kiven lämpötila, ilmankosteus, tuuli, hikoilu, sormien ihon kunto). Toisekseen, vaikka kitka olisi hyvä, se ei yksinään ole mikään oikotie onneen. Paras keli on silloin, kun ote ei luista ja oma kroppa toimii hyvin. Oma suorituskykyni kärsii kylmässä huomattavasti. Minulle optimi on yleensä 10–18 astetta, toisilla se voi olla kymmenenkin astetta alhaisempi. Kun mittarilukema alkaa pudota kovasti alle 10 asteen ja lähemmäs nollaa, liikkeeni kangistuvat, sormeni kohmettuvat enkä yksinkertaisesti enää saa itsestäni parhaita tehoja irti.

Sekään ei vielä riitä, että keli on hyvä – kiipeilijänkin pitäisi olla iskussa silloin, kun kiville ollaan menossa ja yritetään onnistua vaikeissa muuveissa. Pyrin siihen, etten koskaan joutuisi lähtemään projekteille lihakset ja sormet aivan tukossa. Edellisistä treeneistä ja kiipeilyistä pitää siis olla riittävästi palautunut. Puhki kuluneilla sormilla kiipeily on myöskin mielestäni pääsääntöisesti ajanhukkaa, joten yritän pitää huolen, ettei siihen pisteeseen edes jouduta. Siksi minulla on hyvin harvoin nahat riekaleina. En suoraan sanoen ymmärrä miksi niin monet kiipeävät toistuvasti kaikki sormet teipattuina.

****

Listaamani asiat vaativat suunnitelmallisuutta, kärsivällisyyttä ja jatkuvaa analysointia, mikä voi alkuun tuntua työläältä ja vaikealta. Ehkä tylsältäkin. Kaikki on kuitenkin ollut ainakin minulle vaivan arvoista. Todella harvoin projekteilla tulee enää sellaista sessiota, joka tuntuisi ajanhukalta tai täydelliseltä takapakilta – joka kerralla opin ja oivallan muuveista jotain uutta, kun vain teen kaiken ajatuksella.

Toivottavasti näistä vinkeistä on iloa myös sinulle!