Aloitin kiipeilyn 40-vuotiaana ja takana on nyt 2,5 vuotta aktiivista harrastamista. En ole missään vaiheessa ajatellut olevani erityisen vanha, mutta päivittäin näen, kuulen ja luen asioita, jotka osoittavat muun maailman ajattelevan toisin. Alle 30-vuotiaat kiipeilijät keskustelevat huolestuneina omasta vanhenemisestaan. 35-vuotiaista käytetään termejä ”ikämies/ikänainen” tai ”jo elämää nähnyt”. Jostain tuutista pukkaa jatkuvasti uusia, hassunhauskoja listauksia, joiden avulla nelikymppinen tietää olevansa keski-ikäinen – siis rupsahtanut, väsynyt, menneeseen aikaan jumahtanut ja söpöllä tavalla nolo. Jos joku julkisuuden henkilö on nelikymppisenä kovassa kunnossa, siitä muistetaan takuulla tehdä numero otsikolla  ”uskoisitko nelikymppiseksi”, sillä oikeasti nelikymppisten kuuluu olla huonokuntoisia ja heikkoja. Jos vielä vahingossa erehdyt lukemaan keskustelupalstoja, ei varmasti jää epäselväksi, onko nelikymppinen vanhus vai ei. Tämä kaikki olisi oikeastaan aika huvittavaa, ellei se aiheuttaisi niin paljon huolta ja pahoinvointia ihmisille.

Treenaamassa Oulun Cavella helmikuussa 2018

Minulle on oikeastaan yksi ja sama mitä muut ajattelevat minusta tai iästäni. Sillä, miten itse suhtautuu itseensä, on kuitenkin paljon merkitystä. Uskon, että se vaikuttaa suoraan niin omaan hyvinvointiin, tyytyväisyyteen kuin saavutuksiinkin. Olen viime aikoina kiinnittänyt erityistä huomiota sävyyn, jolla ihmiset puhuvat omasta ikääntymisestään. Naisilla on siihen hieman enemmän taipumusta kuin miehillä, mutta molemmat sukupuolet harrastavat samaa. Toisaalta ollaan loukkaantuneita siitä, jos joku sanoo vanhaksi, mutta samalla heitetään toisella kädellä itse lisää vettä samaan myllyyn. Oma ikää ei haluta sanoa eikä sitä saa kysyä, mutta omaa vanhuutta kuitenkin alleviivataan jatkuvasti. ”Ei sitä enää tämän ikäisenä jaksa.” ”Kyllä tämän kropan parasta ennen -päivä meni jo.” Kun oma syntymäpäivä kerran vuodessa koittaa, viitataan vanhuuteen jollain tavalla ainakin sivulauseessa. ”Kiitos onnitteluista, vaikka eihän näissä syntymäpäivissä enää mitään juhlimista ole.” ”Taas yksi vuosi lähempänä kuolemaa.” ”Vielä sitä jaksetaan vähän juhlia, vaikka ei nuoria enää ollakaan.” Kun 40 tulee täyteen, se on monille jo pieni maailmanloppu. Kriisin paikka. Kaikki meni. Kuulostaako tutulta?

Jani Lehtola projektoimassa 40-vuotiaana Springflow’ta (8B)

Kyllä, jokainen meistä ikääntyy. Entä sitten? Fakta on, että nelikymppinen on keskimäärin elämänsä puolivälissä. Silloin ei vielä pitäisi ajatella olevansa erityisen vanha. Toki on monella tapaa eri asia olla nelikymppinen kuin kaksikymppinen, mutta vanhuudesta aletaan puhua aivan liian aikaisin. Huippu-urheilu on oma maailmansa, mutta harrastajalle 40 ei pitäisi vielä olla ikä eikä mikään. Jos vain on perusterve, nelikymppisenä voi hyvin aloittaa kiipeilyn tai jonkin muun fyysisesti vaativan harrastuksen. 40 on oikeastaan jopa aika nuori ikä aloittaa uusi laji, jos ottaa esimerkiksi vaikkapa Pentti Keräsen tai Terttu Huuskosen.

Kiipesin ensimmäisen 7A-ulkoboulderini 42-vuotiaana. (Kuva: Jani Lehtola)

Nelikymppisenä ei todellakaan tarvitse hipsutella. Nelikymppisenä voi kiivetä ja treenata kovaa. Moni voi vielä nelikymppisenä tulla vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Mitä enemmän ikää kertyy mittariin, sitä enemmän kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota omiin elämäntapoihin, riittävään uneen, palautumiseen, kehonhuoltoon sekä siihen miten treenaa. On tultava tietyllä tavalla herkemmäksi sille, mitä oma keho sinulle kertoo, sillä virhearvioinnit kostautuvat hieman helpommin kuin nuorempana.

Rovaniemellä projektoimassa kesällä 2017

Kaikkein tärkeintä on uskaltaa uskoa itseensä sen sijaan, että hiljaa hyväksyisi sen muotin, johon ympäristö tai oma ajattelusi sinut kahlitsee. Haluatko olla niin vanha, ettei kannata enää yrittää? Vai haluaisitko mieluummin olla juuri sopivan ikäinen, vahva ja määrätietoinen, rikkoa rajojasi, kokea uutta, olla huippukunnossa, kehittyä?

Sinä päätät.