Välillä tuntuu, että siitä on jo ikuisuus, kun kolistelin ensimmäistä kertaa Salmisaaren boulderseinällä – niin paljon on ehtinyt tapahtua viidessä vuodessa. Aloittaessani minulla ei ollut aavistustakaan kuinka suuren roolin boulderointi vielä saisi elämässäni. Hurahdin lajiin aivan totaalisesti. Tavoitteita ei ensin oikeastaan ollut, mutta kun tulosta alkoi tulla, nälkäkin kasvoi syödessä. Muutamassa vuodessa olen kasvanut häseltävästä aloittelijasta analyyttiseksi ja määrätietoiseksi kiipeilijäksi. Ihan kivuttomasti matka ei kuitenkaan ole mennyt – ja osa opeista on tullut kantapään kautta.

2015 – miten kaikki alkoi

Vuonna 2015 asuin Helsingissä ja elämä oli lähtenyt rullaamaan ihan mukavasti eteenpäin isojen muutosten jälkeen. Olin 40-vuotias ja asuin yksin. Harrastin vapaasukellusta Espoon Cetuksessa, minkä lisäksi treeniohjelmaani kuului toiminnallinen harjoittelu, jooga ja juoksu. Kiipeilyä en ollut kokeillut koskaan. Olin kuitenkin tuntenut vetoa lajia kohtaan jo ennen Helsinkiin muuttoani, sillä joogasin pitkään Lahdessa YogaRocksissa, joka on myös sisäkiipeilysali. Joogaan mennessäni katselin usein kiipeilyä ja se toi mieleen hauskoja muistoja lapsuuden temppuiluista. Ajattelin, että tuota pitää vielä joskus päästä kokeilemaan, mutta en koskaan saanut aikaiseksi. En ehkä olisi vielä tähänkään päivään mennessä kokeillut, jollen olisi tavannut Jania.

En missään vaiheessa ajatellut, että olisin ollut nelikymppisenä liian vanha aloittamaan uutta, fyysisesti vaativaa lajia. Voimatasoni oli hyvä. Punttisalitaustaa minulla oli n. 15 vuotta, joista viimeisin vuosi oli ollut monipuolista toiminnallista harjoittelua. Pystyin vetämään 6 leukaa ja muutenkin kuntoni oli ikäisekseni hyvällä tasolla.

Lähtökohdiltani olen mielestäni aika tavallinen tyyppi. Vaikka olen aina liikkunut jonkin verran ja treenannut ajoittain todella kovaakin, en ole koskaan ollut mikään urheilija saati poikkeuksellinen lahjakkuus. Uskallusta ja intoa minulla on kuitenkin aina ollut. Lapsena tykkäsin temppuilla – harjoittelin itsekseni käsilläseisontaa ja puolivoltteja ja olin muutenkin aina väärinpäin. Ihan pienenä harrastin jokusen vuoden taitoluistelua, mikä on varmasti kehittänyt koordinaatiotani. Harrastus loppui lyhyeen, sillä vihasin silloista valmennustyyliä ja lajin kilpailullisuutta enkä ollut myöskään notkea tai sulokas kuten muut tytöt. Vielä tänäkin päivänä minua kuvaa erinomaisesti ilmaisu ”sulokas kuin rautakanki”.

Kun tieni ristesivät Janin kanssa ja hän tuli käymään luonani Helsingissä, koitti vihdoin elämäni tilaisuus kokeilla kiipeilyä hyvässä ja taitavassa seurassa. Heinäkuun 18. päivänä 2015 marssimme määrätietoisesti Salmisaaren Kiipeilyareenalle. Boulderointitilassa oli viileää ja kesälomien takia todella hiljaista. Jani lainasi minulle ziljoonista kengistään yhdet, La Sportivan Pythonit. Malli ei sopinut minulle yhtään. Niillä kuitenkin vedettiin sitkeästi pari tuntia. Muistan miettineeni miten ihmeessä Jani sai niin pienet kengät jalkaansa, kun minuakin ne puristivat aivan vietävästi.

Sain heti alkuun hyvät perusneuvot – kiipeä suorilla käsillä, liike lähtee jaloista, rullaa pudotessa selälleen. Rymistelin aika helposti toppiin keltaiset reitit ja vihreitäkin pystyin pitkälle muuvittelemaan. Muistiinpanojeni mukaan olin ”yllättynyt positiivisesti” omista sormivoimistani. Kiipeily tuntui todella vaikealta, mutta samalla myös mielettömän kiehtovalta. Olin seinällä kuin kömpelö norsu, kun taas Janin kiipeily oli kadehdittavan vahvaa ja sulavaa. Ajattelin, etten välttämättä ehtisi tulla tässä lajissa koskaan kovin hyväksi. Mutta se ei haitannut. Halusin oppia lisää!

• 

• 

Jo ensimmäisen kiipeilykokeilun jälkeen oli päivänselvää, että harrastus jatkuisi. Kävin heti ostamassa omat kengät, todella reilunkokoiset ja muutenkin epäsopivat Scarpa Instinct VS:t. Kesäloman jälkeen Jani jäi Ouluun ja minä aloin harjoitella Kiipeilyareenalla yksin. Viikonloppuisin kiipesimme yhdessä joko Oulussa tai Helsingissä. Olisin halunnut kiivetä oikeastaan koko ajan, mutta sormeni olivat ikävä kyllä asiasta täysin eri mieltä.

Yliliikkuvat sorminiveleni kipeytyivät alkuun kovasti uudentyyppisessä rasituksessa – pahinta oli se, kun otteilta lipesi ja nivelet ampuivat voimalla väärään suuntaan. Pohdimme Janin kanssa mitä voisimme tehdä. Kipuihin auttoi lopulta Handmaster Plus -pallo ja erään opinnäytetyön liitteistä löytämäni, yliliikkuvista nivelistä kärsiville kontrabassonsoittajille tarkoitettu harjoitusohjelma. Rajoittamalla kiipelyt kahteen kertaan viikossa, välttämällä tietynlaisia otteita ja tekemällä vahvistavia harjoitteita sain pikkuhiljaa kivut hallintaan ja lopulta kokonaan pois. Varotoimena Jani kielsi minulta full crimppaamisen heti alkuunsa. En vielä tänäkään päivänä osaa enkä halua full crimpata. 😀

Kiipeilyn rinnalla jatkoin vielä vapaasukellusta, mutta toiminnallinen harjoittelu ja punttien kolistelu loppui heti kuin seinään. Ei vain yksinkertaisesti enää kiinnostanut, sillä kiipeäminen oli niin paljon hauskempaa.

Lokakuun alussa pääsin ensimmäiselle kiipeilyreissulleni Fontsuun. Olin ehtinyt harjoitella vasta 2,5 kuukautta, joten kyyti oli tietysti kylmää. Fontsun kiipeily on hyvin teknistä eikä minulla oikeastaan ollut vielä minkäänlaista kiipeilytekniikkaa. Haastetta lisäsi vielä se, että juuri ennen reissua olin reväyttänyt takareiteni vääntäessäni Salmisaaressa liian innokkaasti erästä huukkireittiä. Onnistuin kuitenkin toppaamaan ensimmäiset reittini ja kipinä ulkokiipeilyyn syttyi.

Suomeen palattuamme jatkoin harjoittelua sekä Salmisaaressa että Oulun Cavella. Marraskuussa alkoivat 6A/B -tason reitit onnistua ja pikkuhiljaa tuntua siltä, että kyllä minusta vielä joskus kiipeilijä tulee. Ainakin jonkinlainen kiipeilijä.

2016 – ulkokiipeily vie mennessään

Vuonna 2016 aloin panostaa harjoitteluun yhä enemmän. Treenimäärät kasvoivat vähitellen, tammikuussa pystyin kiipeämään jo 3 kertaa viikossa eivätkä sormet enää olleet niin kipeät. Vapaasukellus jäi tässä vaiheessa kuvioista pois – pääasiassa siksi, koska uimahalleilla käyminen myöhään illalla oli todella raskasta ja uuvuttavaa. Energia ei enää yksinkertaisesti riittänyt kahteen harrastukseen täysipainoisesti.

Helmikuun alussa ekat 6B+/6C -sisäreitit menivät toppiin. Maaliskuussa palasimme Fontsuun ja tikkasin siellä ensimmäisen 6A-boulderini. Ulkokiipeily alkoi muutenkin sujua jo paljon paremmin. En silti ollut lainkaan tyytyväinen suorituksiini ja sain asenteestani nuhteita Janilta. Olin kai ajatellut, että jos 6B+/6C-reitit menevät sisällä, niiden pitää mennä ulkonakin. 😀

Fontsussa sain myös ensimmäisen jännevammani ihan omaa tyhmyyttäni. Samalla mukaan tarttui tärkeät opit liittyen lämmittelyyn: 1) ei koskaan liian vaikeita lämppäreittejä ja 2) mitä kylmempää on, sitä huolellisemmin ja varovaisemmin pitää lämmitellä. Pystyin onneksi kuitenkin kiipeämään vammasta huolimatta, mutta piti todella olla varovainen ja välttää tietynlaisia muuveja. Täysin oireettomaksi jänne palasi vasta 6 kk päästä.

Ensimmäisen hc-projektini Humpuukitalouden aloitin huhtikuussa 2016, kun olin harrastanut kiipeilyä 9 kk. Greidi oli 7A, aivan liian vaikea suhteessa olemattomiin taitoihini. En pystynyt aluksi missään. Siitä huolimatta päätin, että kyllä tämä vielä prkl kiivetään! Tuosta hetkestä alkoi innostukseni keskimääräistä vaikeampiin projekteihin ja sillä tiellä olen vielä tänäkin päivänä.

Rovaniemellä kävin ensimmäistä kertaa toukokuussa 2016. Hullaannuin Servon maisemiin ja kivenlaatuun ja siitä tuli minulle vuosiksi kaikkein rakkain ja tärkein kiipeilypaikka. Skumppaakin pääsin heti ekalla reissulla poksauttelemaan, kun tikkasin ensimmäisen 6B-boulderini, Kantin. Olin todella ylpeä sendistäni, vaikka nyt jälkeenpäin videolta katsottuna se on tietysti teknisesti ihan hirveää katsottavaa. 😀 Kesän aikana tuli aloiteltua myös Pimp my riden (7B+) muuvittelu, vaikka sendaaminen oli vasta kaukaisissa haaveissa.

Kiipesin Fontsun, Luohuan ja Rovaniemen lisäksi Fallbackassa, Mellunmäessä, Lintukalliolla, Mylliksellä, Rianissa ja Lofooteilla. Kokeilin monenlaisia bouldereita, toppasin välillä jotakin ja sain turpaani vähän joka paikassa. Taso pysytteli keskimäärin siinä 6A:n tienoilla, mutta samalla Luohuan 7A-projektini eteni tasaista tahtia.

Keväällä tulleen jännevamman lisäksi sain syksyllä 2016 myös nivusvamman, joka haittasi kiipeilyä puolisen vuotta. Jouduin käymään fysioterapiassa ja opettelemaan kunnolliset lonkka/nivuslämppärit. Pystyin kiipeämään koko ajan, mutta jouduin olemaan todella tarkkana huukkien kanssa ja pitämään huolta siitä, ettei jalka lipeä koskaan. Jatkuva nivusen varominen aiheutti epätasapainoa koko kroppaan ja sitä kautta ongelmia myös vastapuolen lonkkaan ja polveen.

Aivan vuoden viimeisellä sessiolla 10.10.2016 sain Humpuukitalouden kaikki muuvit ja linkit pakettiin – itsevarmuuteni kasvoi kohisten, kun kruksimuuvi viimein tarttui kiinni! Se tapahtui oikeastaan vähän vahingossa, sillä kipeän nivusen takia en pystynyt enää käyttämään alkuperäistä betaa. Olen melko varma, että olisin saanut kiivettyä koko reitin, jollei talvi olisi iskenyt väliin. Ulkokauden päättyminen raivostutti ja turhautti – tuntui epäreilulta, että piti lopettaa juuri silloin, kun alkoi kulkea hyvin. Eipä siinä sitten muu auttanut kun alkaa taas treenata ja odotella kevättä.

Vuonna 2016 treenasin Salmisaaren ja Oulun Caven lisäksi Klondyke Wallin legendaarisella cavella Koivukylän vanhalla rautatieasemalla. Koivukylässä käsiotteille ei saanut astua lainkaan, vaan oli aina käytettävä erillisiä, minimaalisen pieniä jalkaotteita. Sain ikään kuin pikakurssin tarkkaan jalkatekniikkaan. Siitä oli aivan valtavasti hyötyä ulkokiipeilylle.

Syksyllä osallistuin myös Kuutti Huhtikorven vetämälle kiipeilyharjoittelun ohjaus -kurssille, joka pidettiin 6 hengen pienryhmässä Salmisaaressa ja sisälsi 6 harjoituskertaa. Vaikka muut osallistujat olivat kiivenneet 4–8 vuotta ja minä vain vuoden, sulauduin hämmästyttävän hyvin joukkoon. Kurssi oli aivan timanttinen ja opin siellä niin tekniikkaa kuin treeniperiaatteitakin, jotka kulkevat mukana kiipeilyssäni vielä tänäkin päivänä.

Vuosi läheni loppuaan ja harjoittelu vain koveni ja koveni. Nyt kun jälkeenpäin mietin asiaa, treenaaminen ei ollut kovinkaan järkevällä pohjalla. Entisestä elämästä oli ehkä jäänyt takaraivoon se mielikuva, että aina pitää vetää täysillä loppuun asti veren maku suussa, jotta kehitystä tulee. Aloittelevalle kiipeilijälle se ei kuitenkaan ole viisas tie. Kuormitus on toki syytä olla riittävä, jotta sormet vahvistuvat, mutta kuitenkin maltillinen, että treeneistä palautuu eivätkä paikat posahda. Jos aina treenin päätteeksi vetäisee väsyneillä sormilla vielä kaikki helpot reitit, homma menee helposti överiksi.

Vuodesta 2016 jäi ulkokiipeilyn hienouden ja projektointikipinän löytymisen lisäksi päällimmäisenä mieleen se, että lämmittely on tärkeää ja kiipeilyvammoja kannattaa välttää viimeiseen asti. Vammat paranevat hitaasti ja niiden kanssa eläminen on aivan hanurista.

2017 – muutosten vuosi

Alkuvuodesta 2017 treenasin jopa 4–5 kertaa viikossa ja todella pitkiä sessioita. Nuoremmat kiipeilijät ehkä palautuvat rasituksesta paremmin, mutta minulle tuo määrä oli aivan liikaa. Tämäkin piti tietysti oppia kantapään kautta – nykyään tiedän rajani paljon paremmin. Silloin tällöin voi ottaa tiukemman viikon, jos sitä seuraa kevyempi viikko, mutta keskimäärin 3 kiipeilykertaa viikossa on hyvä määrä eikä siitä kannata mennä yli. Ainoastaan ulkokiipeilyn osalta voin joissain tapauksissa tehdä tähän poikkeuksia.

Helmikuun lopussa osallistuin Kiipeilyurheilijoiden viikkokisoihin, jotka niin ikään menivät överiksi. Monipäiväiset kisat eivät olleet mikään hyvä idea. Kävin kränkkäämässä ja parantelemassa sijoitustani peräkkäisinä päivinä, vaikka olisi pitänyt levätä välissä ja alkaa muutenkin keskittyä ovella kolkuttelevaan Fontsun reissuun. Kisojen jälkeenkään en malttanut levätä, koska Salmisaaressa oli niin paljon kivoja reittejä ja kiipeilykavereita ja kiipeilykin kulki. Juuri ennen reissuun lähtöä oli vielä silloisen työpaikkani kiipeilyilta, jossa tuli keulittua ihan liikaa. Kun lopulta pääsimme matkaan, sormet olivat jo valmiiksi väsyneet.

Fontsussa kelit olivat kohdillaan ja kiipeily lähti kulkemaan ihan mukavasti. Ylämäki ei kuitenkaan kauaa jatkunut – ensin poltin ruokaa laittaessa käteni kiehuvalla öljyllä, sitten sain vielä sormeen nivelsidevamman. Vamma ei ollut paha, mutta reissun jälkeen samainen pip-nivel alkoi oireilla muulla tavoin. Nivelrikko siellä otti ensimmäisiä spurttejaan, vaikka en sitä vielä silloin tiennyt tai halunnut uskoa. Jouduin lepäämään ja jarruttelemaan kiipeilyjäni aika lailla. Se tietysti ärsytti, sillä Suomen ulkokiipeilykausi oli vasta alkamassa.

Minun oli ensi töikseni opeteltava kokonaan uusi tapa kiivetä. Koska oireet olivat nimettömässä, aloin viedä painoa enemmän etu- ja keskisormelle ja tuin sormia toisiinsa aina kun mahdollista, jottei nivel vääntyisi sivusuunnassa. Kiipeilyni muuttui hitaammaksi ja staattisemmaksi, sillä jokaista muuvia piti harkita tarkoin. Tietynlaisia otteita ja muuveja oli pakko välttää kokonaan – pahimpia olivat gastonit ja tietynsuuntaiset vedot sloupeille. Uuden kiipeilytyylin opettelu oli todella vaikeaa, sillä jokaisella on kuitenkin oma luontainen tapansa ottaa otteista kiinni.

Pääsin kaikesta huolimatta huhtikuussa palaamaan projektilleni. Humpuukitalouden muuvit olivat onneksi sellaisia, ettei sormi niistä juurikaan ärtynyt, mutta kevät oli todella tuulinen ja kylmä, mikä vaikeutti kiipeilyä melkoisesti. Nakit menivät kylmiksi melkein jokaisessa sendiyrityksessä. Kun sitten 22.4. tuli lyhyt tuuleton hetki, käytin tilaisuuden heti hyväkseni ja vetäisin reitin onnistuneesti toppiin. Eka 7A oli vihdoin kiivetty ja vuoden mittainen projekti saatu päätökseensä. Maksimini pompsahti samalla suoraan 6B-tasolta 7A-tasolle.

Uusi projekti otettiin tietysti tulille samantien. Se löytyi vierestä, Isak (7A+). Tutuista naisista Teresa ja Aila olivat sen kiivenneet ja molemmat pitivät sitä helpompana kuin Humpuukitaloutta, joten minulla oli alusta asti varma fiilis onnistumisen suhteen. En kylläkään arvannut, että minulla menisi vuosi, että saisin kruksimuuvin tehtyä. Projektoinnista tuli kerrassaan turhauttavaa ja tympeää yhden muuvin hakkausta. Joka ikinen kerta ajattelin, että nyt minä tämän kiipeän, mutta aina vain tuli turpaan ja muuvi jäi pari senttiä vajaaksi.

Koska sormi rajoitti kiipeilyjäni ja epäonnistumiset masensivat, en haalinut itselleni vuonna 2017 enempää hc-projekteja. Kävin pääkaupunkiseudun ulkokivillä kiipeämässä helpompia reittejä silloisten työkavereideni kanssa ja Rovaniemellä tuli tikattua joku kutonen. Myös Magic Woodin reissulla päätin keskittyä helpompaan kiipeilyyn enkä koskenut vaikeampiin bouldereihin ollenkaan. Tikkasin puolivahingossa ensimmäisen oikean highball-boulderinikin. Jälkeenpäin olen tuuminut, että se saa ehkä jäädä myös viimeiseksi highballiksi. 😀

Syyskuussa otin muutaman session henkilökohtaista valmennusta Kiipeilyareenalla. Valmennukseen kuului kiipeilyä Kuutin ohjauksessa sekä oheisharjoitteluohjelma. Kiipeilykerrat olivat hyviä, mutta oheisharjoitteet eivät ikävä kyllä sopineet minulle ollenkaan. Liikkeet olivat liian staattisia ja menin niistä aivan totaalisen jumiin – minulla on todella jäykkä ja helposti jumiutuva rintaranka. Myöhemmin olen itse etsinyt itselleni sellaiset liikkeet, joilla saan pidettyä kehoni tasapainossa. Jotta saisin valmennuksesta enemmän irti, sen pitäisi olla pidempiaikaista ja valmentajan pitäisi tuntea minut todella hyvin.

Elämääni ja samalla myös kiipeilyyni tuli iso muutos, kun syyskuussa muutin Helsingistä Ouluun. Loppuvuosi oli todella vaikea. Kelit olivat surkeat, työt kuormittivat ja muutenkin oltiin niin väsyneitä, ettei ulos juurikaan päästy tai ehditty. Kiipesin ulkona vain yhden ainoan kerran. Treenaaminenkaan ei lähtenyt häävisti käyntiin. Kaipasin Oulun Cavella tekemäni treenin rinnalle jotain muutakin, jotta harjoitteluni olisi ollut monipuolisempaa, mutta Oulun kiipeilykeskuksen reitit olivat aivan erilaisia kuin ne mihin olin pääkaupunkiseudulla tottunut. Yhtäkkiä en vain enää onnistunut saamaan treeneistä irti yhtä paljon kuin ennen. Lisäksi sormi jatkoi kenkkuiluaan ja kiipeilyn joutui usein lopettamaan kesken. Fiiliksiäni kuvaa hyvin treenipäiväkirjassani oleva kommentti: ”Saisinko oksasakset, niin leikkaisin nimettömän irti. Kiitos.”

Kävin käsikirurgilla arvioimassa sormeni tilanteen. Kiipeilyn lopettamiseen hän ei kannustanut, mutta totesi, että tästä eteenpäin tulee harkita tarkkaan miten kiipeää. Kaikki muuttui. Joka ikinen kiipeilykerta oli mentävä sormien ehdoilla. Myös sormien palautumiseen sekä liikkuvuuteen piti alkaa kiinnittää erityistä huomiota.

Päällimmäisenä kiipeilyvuodesta 2017 jäi mieleen eka 7A, uusien treeniperiaatteiden opettelu, vitutus sekä kaipuu Etelä-Suomeen.

2018 – peruskiipeilytason nousu

Uusi vuosi alkoi samoissa apeissa tunnelmissa. Treenasin Cavella, satunnaisesti Oulun kiipeilykeskuksella ja työmatkojeni yhteydessä silloin tällöin pääkaupunkiseudun kiipeilyhalleilla. Treenimäärät pysyttelivät hyvin maltillisella tasolla – keskimäärin n. 2 kertaa viikossa. Lyhyen aikaa korvasin osan kiipeilystä kevyellä otelautatreenillä, jolloin pystyin kontrolloimaan sormeen kohdistuvaa rasitusta ja vääntöä paremmin.

Vaisun Fontsun reissun jälkeen ulkokausi alkoi loistavasti, mikä tuli vähän puskista. Olin himmaillut jo kuukausia, mutta sormet olivat vahvan tuntuiset. Sain Luohualla kiivettyä ensin Drunken Woodsin (6B), sitten projektini Isakin (7A+) ja vähän myöhemmin meni vielä sivuprojektini Humpuukitalous Superdirect (6C+) – tällainen sendijuhla yhden kevään aikana oli varsin poikkeuksellista, sillä Luohua ei todellakaan ole mikään aloittelevan kiipeilijän unelmapaikka. Aiemmin olin saanut olla tyytyväinen siihen, että kerran vuodessa menee ehkä tuurilla yksi reitti.

Kiipeilyvuoden tärkein käännekohta oli se, että opin analysoimaan videoita. Pääsin Isakin toppiin, koska näin videolta miksi epäonnistuin kruksimuuvin manttelissa. Jälkikäteen olen tajunnut, että tekemisiään kannattaa analysoida vieläkin enemmän ja paljon varhaisemmassa vaiheessa eikä jumittua samaan toimimattomaan betaan kuukausiksi. Manttelin virheiden korjaaminen videoiden avulla oli melko helppoa, mutta minun olisi pitänyt ymmärtää jo paljon aiemmin, että kruksissa ylipäätään pitää mantteloida eikä jääräpäisesti kurotella suoraan. Tämänkin olisin nähnyt videoilta, jos vain olisin osannut katsoa.

Perustasoni ulkobouldereilla kipusi keskimäärin 6C-greidille ja tekniikkani tuntui selvästi vahvemmalta kuin aiemmin. Mikään juhlavuosi ei silti ollut kyseessä. Helatorstaiviikonloppuna Ahvenanmaalla huomasin, että aistiherkkyyteni rajoittaa kiipeilyäni melkoisesti – jos kivillä on liikaa ruuhkaa, keskittymiskykyni katoaa taivaan tuuliin. Rollossa hakkasin raivokkaasti Napanderia (6C+/7A) siinä onnistumatta, vaikka kaikki muuvit oli onnistuneesti tehty jo ensimmäisessä sessiossa. Lofoottien reissulla odotukset olivat korkealla, mutta reitit tuntuivat vaikeammilta kuin olin osannut odottaa. Muuvit olivat pitkiä, ja koska jouduin yhä varomaan sormeani, en dynaamisimpia vetoja uskaltanut kunnolla yrittää. ”Helppojenkin” reittien pääseminen vei hirveästi yrityksiä ja energiaa.

Luohualla aloitin kaksi uutta projektia, joista vaikeampi oli klassikkolinja Elämä on pyyttonia (7B). En vielä ihan tosissani uskonut sendimahdollisuuksiin, mutta loppusyksystä aloin saada jo pientä käryä siitä miten ensimmäisen kruksimuuvin voisi tehdä. Toinen projektini, Humpuukitalous Direct (7A+), oli huomattavasti helpompi, mutta sekin jäi ennakko-odotuksista ja hyvistä yrityksistä huolimatta tikkaamatta – syksyn ihan viimeisellä sessiolla tein kruksin jälkeen pienen virheen ja putosin. Isak jäi siten lopulta koko vuoden ainoaksi tiukemmaksi sendiksi.

Vammaosastoakin kartutettiin vuonna 2018. Hakkasin samoja muuveja syksyllä vähän liikaa, jolloin ranteeseeni tuli rasitusvamma. Samainen ranne on oikutellut tämän jälkeenkin useita kertoja. Syypää on todennäköisesti pikkusormeni, joka on reilusti muita sormia lyhyempi – jos haluan saada kaikki neljä sormea pienelle otteelle, ranne on pakko kääntää pois luonnollisesta kulmastaan. Keinot asian korjaamiseksi ovat vähissä. Joko kiipeän ranne vinossa tai kolmella sormella.

2018 oli minulle jonkinlainen väliinputoamisvuosi. Suurimpia voittoja olivat perustekniikan kehittyminen ja videoanalysoinnin oppiminen. Joulureissulla Albarracínissa tuli kuitenkin palautus maanpinnalle. Olin huonossa kunnossa. Pidän jyrkemmästä kiipeilystä, joten minulle oli täysi yllätys, että olin siinä niin totaalisen surkea. Tajusin, ettei minulla ei olisi loputtomasti aikaa. Olin 44-vuotias. Jos halusin kehittyä, en voinut vain häröillä ja kiivetä fiilispohjalta mitä sattuu. Asenteessanikin oli paljon korjattavaa. Se, että jatkuvasti voivottelee lyhyyttään, vammojaan tai muita rajoitteitaan ei edistä kehittymistä yhtään.

2019 – seiskat alkavat sujua

Vuosi 2019 oli niin treeneissäni kuin ulkokiipelyssäni selkeä käännekohta. Asenteeni harjoitteluun muuttui. Alban jälkeen aloin treenata paljon monipuolisemmin, ja kun Cavelle tuli Moonboard, sain ihan uudenlaista draivia kiipeilyyni. Boardikiipeily oli aluksi todella vaikeaa ja turpaan tuli, mutta sain erinomaista treeniä pitkiin muuveihin ja voimatasonikin alkoi kivuta pikkuhiljaa ylöspäin. Sormi rauhoittui nyt aika stabiiliin tilaan eikä käytännössä haitannut kiipeilyä juuri ollenkaan. Se ei silti tarkoittanut, että olisin voinut alkaa revitellä tai tehdä asioita samalla tavalla kuin ennen – nivelrikko ei parane koskaan, joten edelleen oli oltava yhtä tarkkana ja pidettävä kuormitus kohtuullisena.

Kun treenikauden jälkeen päästiin taas ulos, huomasin heti, että jokin oli muuttunut. Minulla oli todella vahva olo. Luohualla edellisvuoden projekti Humpuukitalous Direct (7A+) meni toppiin tokalla sessiolla ja Fontsussakin onnistuin helposti kiipeämään pari seiskaa (joskin softeja). Sain toukokuussa tehtyä Pyyttonin ekan kruksin, minkä jälkeen aloin tosissani tavoitella ensimmäistä 7B-boulderiani. Hyvä draivi jatkui niin Vaasassa, Lofooteilla kuin Rovaniemelläkin – vanhat nemesikset taipuivat, seiskoja meni 1–2 sessiossa ja tikkilista piteni.

Vuoden mieleenpainuvin seiska oli ehdottomasti King Fisher. Lofooteille lähtiessämme tarkoituksenani oli ollut kiivetä useita reittejä, mutta Fisu imaisi minut kokonaan ja kaikki muu jäi. Se, että sain kerrankin reissussa kiivettyä näin upean klassikon, oli aivan poikkeuksellisen upeaa! King Fisherin jälkeen olen vähitellen alkanut miettiä kiipeilyreissuillekin selkeämpiä tavoitteita. Fakta on, etten ole pohjimmiltani kovin kiinnostunut helpoista tikeistä, ns. ”varmoista nakeista”, vaan haluan haastaa itseäni. Kun aikaa on käytössä rajallisesti, olennaisinta on sopivan projektin löytyminen.

Teknisesti kovin saavutus vuonna 2019 oli Pyyttonin ekan kruksin ratkaisemisen lisäksi se, kun sain elokuussa tehtyä Pimp my riden (7B+) kaikki muuvit ja linkit. Mutta ei sentään kokonaista vuotta ilman kiipeilyvammaa – sendihaaveet loppuivat siihen, kun teloin samaisella reitillä nivuseni. Vamma haittasi kiipeilyä aina joulukuulle saakka. Tästä tapauksesta opin sen, että huukit ovat vammakoneita ja venähdys voi tulla ihan mitättömän tuntuisessakin tilanteessa. Tapahtuman seurauksena pidensin lämppärutiiniani huomattavasti lonkkien, nivusten ja takareisien osalta.

Kokonaisuutena vuoden 2019 kiipeilyistä jäi todella hyvä fiilis. Voimatasoni nousi, tekniikkani parani ja pääsin vaikeissa projekteissa hyvin eteenpäin. Sormien tilanne ei kuitenkaan loppuvuodesta näyttänyt kovin ruusuiselta. Nivelrikko teki yllätyshyökkäyksen ja iski toisenkin käden nimettömään. Se oli kieltämättä melkoinen isku vastapalloon. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja yllättäen, varsinkin kun tällä kerralla taustalla ei ollut minkäänlaista sormivammaakaan. Tiesin kuitenkin jo mitä tehdä, joten sopeutuminen tilanteeseen oli vähän helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla. Tulehduskaan ei missään vaiheessa äitynyt yhtä pahaksi.

Vuoden tärkein oppi oli se, että on oikeasti pidettävä huolta itsestään ja jaksamisestaan – ja tällä tarkoitan ihan koko elämää enkä pelkkää treenaamista. Keväällä ja alkukesästä minulla oli paljon stressiä ja yöunet olivat kuin varkain jääneet aika olemattomiksi. Siihen kun vielä yhdistää fyysisesti raskaan lajin, ollaan vaarallisilla vesillä. Tuloksena oli se, että kroppa alkoi oireilla ja harata vastaan. Oli pakko vähentää kuormitusta ja laittaa asioita uuteen tärkeysjärjestykseen. Nykyään osaan jo kuunnella itseäni paremmin. Jos olen väsynyt, jätän treenit väliin tai kevennän niitä enkä pode siitä huonoa omaatuntoa. Mittaan myös jatkuvasti uneni määrää. Jos trendi näyttää siltä, että ollaan menossa huonoon suuntaan, lähden tekemään korjausliikkeitä jo kauan ennen kuin aallonpohja näkyy.

Oheisessa videossa kooste vuoden 2019 kohokohdista ja mieleenpainuvimmista hetkistä.

2020 – kunto piikkaa uudelle tasolle

Vietimme vuodenvaihteen taas Albarracínissa. En voinut kuin hämmästellä Silvennoisen Emmin tajutonta senditykitystä ja kysyin mitä ihmettä hän oli oikein tehnyt, kun oli saanut itsensä niin kovaan kuntoon. Keskusteluista jäi korvan taakse mm. lisäpainoleuanveto ja aivan muut asiat kuin varsinainen kiipeily. Inspiroiduin valtavasti. Päätin, että nyt oli aika muuttaa asioita.

Tammikuu meni vähän flunssailun piikkiin ja helmikuun alussa jouduin silmäleikkaukseen, mutta niistä toivuttuani laitoin kaasun pohjaan. Tein oikeastaan kaiken eri tavalla kuin ennen. Kasvatin peruskiipeilyn määrää ja aloitin säännöllisen voimaharjoittelun. Emmin suosittelemien lisäpainoleukojen lisäksi tein vaihtelevalla syklillä mm. leveitä leuanvetoja, maastavetoa, pystypunnerrusta, penkkipunnerrusta, voimaharjoitteita renkailla, front lever -harjoitteita, jalannostoja tangossa, dippiä ja käsilläseisontaa. Muutama kerta tuli käytyä telinevoimistelutunnillakin. Osa voimaharjoittelusta oli täsmätreeniä 7B-projektejani varten, sillä edellisellä kaudella voimatasoni ei ihan meinannut riittää kaikkien muuvien tekemiseen.

Miten treenasin?

• Kiipeilyä 2,5 x / vko ja voimaharjoittelua 1,5 x / vko = 4 treenikertaa / vko
• Kerran viikossa Moonboardia ja tiukempaa kiipeilyä
• Kerran viikossa paljon reittejä ja muuveja monipuolisesti
• Kerran viikossa koko kehon runttua hänkillä + voimatreeni 50/50
• Kerran viikossa puhdas voimatreeni (1–1,5 h, max 5–6 toistoa / liike)
• Joka kiipeilykerralla jonkin verran vaikeiden muuvien harjoittelua
• Kiipeily aina ennen voimatreeniä, ei koskaan toisinpäin
• Kaikki treenikerrat aina sormien ja oman jaksamisen ehdoilla!

Treenikausi oli vielä kesken kun korona tuli ja muutti maailman. Ulkokausi alkoi etuajassa, eri maassa ja huomattavasti viileämmässä kelissä kuin olimme toivoneet. Olin ehtinyt treenata intensiivisesti vain 1,5 kk. Se kuitenkin riitti. Kuntoni piikkasi juuri oikeaan aikaan ja ihan uudelle tasolle.

Käytin kaiken energiani siihen, että projektini Elämä on pyyttonia (7B) menee. Olin kuin tasaista tahtia eteenpäin puksuttava juna. Tuijotin illat videoita ja analysoin joka ikisen session. Yksi kerrallaan sain kruksit ratkottua, minkä jälkeen hioin niiden linkkaamista ja reitin toppiosuutta, kunnes saavutin riittävän varmuuden sendiyrityksiä varten. Huhtikuun lopussa muuvit ja sekvenssit olivat niin hyvin takaraivossa, että tarvitsin enää vain sopivan kelin ja fiiliksen päästäkseni toppiin. Skumpat poksauteltiin vappuaattona. Pyyttonin sendin ajatteleminen menee vieläkin syvälle tunteisiin, sillä panostin siihen niin valtavasti. Projektointi kesti kaksi vuotta ja sessioita oli 35.

Toukokuussa pääsimme aloittamaan kiipeilykauden myös Rovaniemellä – siellä kuumotteli edellisvuodelta nivusvamman vuoksi rästiin jäänyt Pimp my ride (7B+). Talvella tehtyjen front lever -harjoitteiden ja coretreenin ansiosta huukkaamiseni oli nyt vahvaa. Reitti ei silti taipunut niin helposti kuin olin ajatellut. Keskiosan beta oli ensin vähän hukassa ja sloupeille läpsyttely sai vanhan rannevaivani oireilemaan uudelleen. Ranteita vahvistavat harjoitteet onneksi auttoivat.

Pienen alkukankeuden jälkeen sendiyritykset alkoivat. Yksi muuvi jäi vähän epävarmaksi, enkä yrityksistä huolimatta pystynyt löytämään syytä miksi välillä onnistuin ja välillä en. Melkoiseksi hakkaamiseksihan se sitten meni. Sendi tuli kesäkuun alussa, mutta vasta loppukesästä onnistuin analysoimaan mitä olin tehnyt väärin. Sen jälkeen muuvi on napsahtanut kohdilleen lähes 100 % varmuudella. Jos olisin tajunnut virheeni aiemmin, olisin säästänyt sekä hermojani että polveani. 😀

PMR:n jälkeen seuraavaksi projektiksi valikoitui reitin pidempi versio PMR extension (7C). Kruksiin löytyi hyvä beta Pekkalan Nooran ja Antilaisen Katin avustuksella, ja kesäkuun lopussa olin jo onnistunut tekemään kaikki muuvit. Muuvien linkkaamiseen olin kuitenkin liian heikko. Voimakestävyyttäkään ei ollut tarpeeksi niin pitkälle ja raskaalle reitille.

Pikku hengähdystauko hc-projektoinnista ja Rovaniemestä oli tarpeen, joten olin tyytyväinen, kun pääsimme heinäkuussa kolmeksi viikoksi kiipeilylomalle Lofooteille. Treenikaudella tehty työ tuotti reissullakin hyvää tulosta – vanhat hampaankoloon jääneet reitit menivät helposti, 7A/+ bouldereita pääsin useampia ja jopa 7B+ oli lähellä onnistua.

Elokuussa palasin tulen palo silmissä Rolloon ja siitä alkoi päättäväinen matka kohti sendiä. Työtä riitti ja sessiot olivat raskaita, sillä minun oli parannettava niin tekniikkaa, voimaa kuin kestävyyttäkin. Reilussa kuukaudessa minusta tuli melkein kuin eri ihminen. Tuntuu vieläkin ihan käsittämättömältä, että pystyin kehittymään niin monella osa-alueella sellaista vauhtia. Reitin alku- ja loppuosan sain hiottua niin sulavaksi, että kaikki oli lopulta vain yhdestä muuvista kiinni. Syyskuun 11. päivänä kova työ palkittiin. Kiipesin suorilta toppiin heti kun sain hiottua kruksimuuvin kunnolla kohdilleen.

Vuonna 2020 opin analysoimaan kiipeilyä tarkasti, tehokkaasti ja monipuolisesti. Lisäksi opin, että omalla asenteellaan voi ihan mielettömästi vaikuttaa siihen tuleeko sendi vai ei. Kaikkien kolmen kovemman sendin osalta toimin saman kaavan mukaan: ostin skumpat etukäteen, tein projektivideot sendiä vaille valmiiksi ja tsemppasin itselleni hyvän fiiliksen jo edellisenä iltana. Toistin onnistunutta suoritusta mielessäni alusta loppuun yhä uudelleen ja fiilistelin miltä jokainen muuvi tuntuu. Ainakin minulla tämä menetelmä toimii. Itsevarmuus on ihan eri tasolla hyvän valmistautumisen jälkeen.

Sormien kanssa tulin aika hyvin toimeen, mutta kiipeilyäni vaikeutti polvi/takareisivamma, jonka sain kesäkuussa kun huukkasin eräällä sivuprojektillani. Oireilua kesti viitisen kuukautta. Sen ainoan kerran, kun on vähän huolimaton lämmittelyn kanssa, heti tietysti sattuu. 😀 Vamma ei estänyt kiipeilyä, mutta sain kyllä kehitellä moniin reitteihin ihan uudet betat. Extensionillakin sain olla kieli keskellä suuta, jottei huukki lipsahtanut vahingossa väärään kulmaan.

Vuosi 2020 opetti ennen kaikkea, että tavoitteiden eteen kannattaa tehdä suunnitelmallisesti töitä. Kun tietää omat heikkoudet, treeniohjelman suunnittelu ei lopulta ole kovin vaikeaa. Heikkouksia vahvistamalla olen päässyt huomattavasti parempaan tulokseen kuin vahvuuksia vahvistamalla.

Yhteenveto ja jatkosuunnitelmat

Reilua viittä kiipeilyvuottani on sävyttänyt tiukka projektointi, tarkka analysointi, jatkuva uusiin tilanteisiin sopeutuminen sekä viisaamman kiipeilytavan opettelu. Tätä kirjoittaessani olen 46-vuotias ja treenimetodikseni on vakiintunut fiilispohjainen kiipeily. Minulla on treenirunko, ikään kuin löyhä kehys, jota noudatan pääpiirteittäin. Kaiken A ja O on kuitenkin se, että kuuntelen koko ajan herkällä korvalla kehoni signaaleja. Kaikki treenit alkavat sillä, että fiilistelen miltä sormet tuntuvat, miltä kroppa tuntuu ja millaisessa vireessä olen. Sitten vasta päätän mitä teen. Melkein joka viikko teen alkuperäisiin suunnitelmiini poikkeuksia. Joskus pitää lopettaa kiipeily kesken. Joskus treeni pitää tehdä kevyemmin tai aivan toisin kuin oli ajatellut. Jonain päivinä voin olla niin väsynyt, etten lähde cavelle ollenkaan. Sormien kanssa joudun olemaan erityisen tarkkana – en koskaan voi kiivetä ”loppuun asti”, vaan kiipeily pitää lopettaa kun sormissa on vielä hyvin voimaa jäljellä.

Minulla on nyt 2–2,5 kk aikaa valmistautua ennen kuin ulkokausi pohjoisessa alkaa. Jatkan aika lailla samalla sapluunalla kuin viime vuonna, mutta koska liikkuvuus on aina ollut heikkouteni, panostan tällä kertaa myös siihen. Kolme kiipeilykertaa viikossa on riittävä määrä eikä lisää ole tulossa yhtään. Olennaisinta on se, mitä kiipeilyajallaan tekee – ei se, että on mahdollisimman monena päivänä seinällä. Projektit eivät ole vielä selvillä. Jotain on toki mielessä, mutta aika näyttää.

Tavoitteeni on, että pystyn jatkamaan kiipeilyä mahdollisimman monta vuotta ja toivottavasti myös parantamaan tasoani, mutta koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu ja mihin kuntoon sormeni menevät. Etenen treeni kerrallaan, viikko kerrallaan, kuukausi kerrallaan, vuosi kerrallaan. Nivelrikon kanssa eläminen on hankalaa, mutta toisaalta se on opettanut arvostamaan jokaista kiipeilypäivää ja kiipeilykokemusta, vaikka ne eivät aina olisikaan ihan täydellisiä.

Tämän tarinan kirjoittaminen vei ihan hillittömästi aikaa ja oli todella opettavainen prosessi. Kahlasin läpi valtavat määrät treenimuistiinpanoja, kuvia ja videoita ja pohdin tekemisteni syy–seuraus-suhteita. Lopputulos on se, että ymmärrän nyt huomattavasti paremmin miksi asiat ovat menneet niin kuin ne ovat menneet. Toivon, että jatkossa pystyisin paremmin välttämään kaikkein pahimmat karikot.

Kiipeilyn analysointi on äärimmäisen kiehtovaa, mutta myös tietoinen ja strateginen valinta. Analysointi auttaa minua ratkomaan reitit nopeammin ja sitä kautta säästämään sormiani turhalta yrittelyltä ja ylimääräiseltä rasitukselta.

Luotan siihen, että kun kiipeän viisaasti, pystyn hieman kauemmin tekemään sitä, mitä rakastan.

Alla olevassa taulukossa vielä kooste kiipeilymääristäni. Kiitos, että jaksoit lukea tänne asti! 🙂

Vuosi	Sisällä	Ulkona	Yht.	Tunnit
2015	48	5	53	113
2016	104	43	147	354
2017	88	38	126	319
2018	65	69	134	383
2019	72	64	136	354
2020	70	74	144	340
Yht.	447	293	740	1863